
En tiedä milloin aloin pelkäämään elämää. Pelkään niin paljon kaikkea mitä tulisi rakastaa ja haalia. On vaikea selittää enää käytettyjä tekosyitä muille kun ei uskalla yksinkertaisesti myöntää. Niin hullua kuinka pienestä asiasta voi kehkeytyä näin likaista ja rumaa. Muistan kaikkien sanat eloisasta ulkokuoresta ja puheesta pulppuavasta suusta. Ihmiset nauroivat jutuilleni, olivat mukana ja halusin heidän olevan rinnallani aina. Sitten sain päähäni tämän saatananmoisen laihduttamisvimman ja nyt se on repinyt sieluni ja eloni kappaleiksi. En olisi ikinä uskonut pari vuotta sitten menettäväni toivoni ja kontrollini näin pahasti. Yksinäisyydestä ilman muita tuli suurin lohtuni, koska pelkään, etten mielytä heitä tarpeeksi.
Pelkään.
Ystävien ja kosketuksen pelko on nyt suurinta mitä pinnalla on. En jotenkin kestä törmätä tuttuihin ihmisiin, ainoastaan perheenjäseniin, mutta tietyssä rajassa. Viikot ovat pahimpia, arkisin kun pitää nousta pelon sekaisin tuntein suihkuun ja kouluun niiden arvostelevien katseiden alle. Haluaisin niin kovasti muuttaa pois omaan talouteen. Kohta, kohta, kohta, enää muutama vuosi, kohta kulta pieni, jaksa vielä.
Kiljun vain haparoiville sormilla "älä koske muhun!"
Itkettää. Mietin kaikkea mitä haluaisin yrittää selittää, mutta ne lauseet, jotka kirjoitan tai sanon kuulostavat niin tolkuttomilta. Päivästää toiseen, tunnista minuuttiin ja siitä sitten sekuntiin kelaan vain sitä samaa vanhaa mantraa niin kauan, että se katkeaa ja ahmin. Miten helvetissä ruoka ja oksentaminen voi hallita näin vahvasti maailmaani. Miten voin olla ylpeä vetäessäni sen kaiken napaani ja oksentaessa sen kaakeleille. Ainoa sana, mikä on mielessäni oksentaessani, on sairasta. Jokaisen yökkäyksen jälkeen se nousee mieleen, kiljuu mielessäni ja hakkaa tietä vapauteen. Sairasta, sairasta, sairasta. Välillä keinun polvien nojatessa posliiniin kuiskien sitä ääneen. Teen siitä todellista minulle ja vannon joka kerta sen jäävän viimeiseksi. Sitten löydän itseni käpertyneenä sängystä kuiskien sitä sanaa, toistona toiston jälkeen.
Halusin vain onnea tällä kaikella, ajattelin miten tulisin onnelliseksi muutaman kilon painon pudotuksella. Luulin ilmeisesti onnea vääräksi ja eksyin siltä oikealta polulta, mistä olisin sitä saanut. Nyt en tiedä, miten sitä saisin. Nyt olen vain viallinen erä hyllyllä, joka päätyy roskakoriin ajan mittaa.
Olen sinun pelkosi
viitoitan sulle tien
olen sinun kauhusi
ja mukanani vien
Ja täältä tulen mä
tule lähemmäks
viimeinkin päättyy
elonties


