Nyt ensimmäisen kerran tajusin mikä minua vaivaa. Olen riippuvaisuuksiin taipuva ihminen, addikti. Kaikki mistä olen joskus innostunut on johtanut pakonomaiseen toistamiseen ja suorittamiseen. Ei minulla ole unelmia muuta kuin addiktoitumiseen. Näin "lyhyelle" ajalle sanottuna olen addiktoitunut lenkkeilyyn, laihduttamiseen, alkoholiin, tupakkaan, oksentamiseen ja sitä rataa. Ennen näitä roikun jossakin harmittomimmissa asioissa. Olen suorittaja, teen asioita viimeiseen tippaan asti. Koin äsken niin suuren ahaa elämyksen, hyvä että edes kykenen nyt kirjoittamaan!

Jos sorrun johonkin tarpeeksi mielyttävään, sitä on vaikea lopettaa. Siis vau, tämä kuulostaa varmaan toisen korvissa omituiselta ja ei niin järkeen käyvältä, mutta...

Ehkä se sitten ajoi epämääräiseen hulluuteen, ainakin jollakin tasolla, mutta mitä sitten, nautin siitä! Olen aina jättänyt muut huomioimatta huomaamattomasti, jotta voin tehdä omat mielihaluni. En kykene selittämään sitä nyt, mutta lupaan, että tulen puimaan tätä asiaa tarkemmin vielä.

pidän sinut kylmänä

Jotenkin tuntuu siltä, ettei tuolla sisällä kaikki ole okei. Mahassani tai palleassa tai suolessa tai maksassa tai noh, jossain, joku ei pelitä kunnolla. Kun painan ylämahaa, siellä muljahtelee jokin todella oudosti ja tätä ongelmaa ei ole aikaisemmin ollut... En osaa selittää mikä ja mistä se on tullut, mutta se tuntuu joltakin suolikasalta tai turvonneelta joltain, joka ei liikahdakaan tuosta mihinkään. Niin ja siihen sattuu painaessa. En uskalla mainita asiasta kenellekään tai mihinkään ja öisin vain mietin pääni puhkin miten sen saisi pois.

Kesän onnelisuus ainakin kuoli pois taas vaihteeksi äidin tullessa muistuttamaan ensiviikkoisesta nuorisopsykasta. Ajattelin mennä lapsellisesti istumaan suu kiinni sinne sen ajan minkä minun täytyy olla. Tai sitten manipuloivan hullusti selittelen kaikkea muuta asiasta poikkeavaa. Sen tiedän, etten kumminkaan itse aio paneutua "ongelman ytimeen", kuten tuo eräs sitä kutsui. T-O-L-K-U-T-O-N-T-A. Kaiken lisäksi hävettää mennä sinne tällaisessa läskimähö nam nam kunnossa, miten tämmöisellä mänkillä nyt mitään ongelmia voisikaan olla kun ruoka maittaa ah nam heh heh.

Joo, tässä mielentilassa ei saisi kirjoittaa, mutta... ahdistaa vaan niin suunnattomasti.

Valittamista Vaa'attomuudesta

Tarvitsen vaa'an
tarvin vaa'an
taaarviiin vaaaa'aaaan
tarvin vaa'an
tarvin vaa'an
tarviiiin vaa'aaaan
tarvin vaa'an
tarvin vaa'an
tarvitsen vaa'an
tarvitsenko vaakaa
tarvinsen vaakaa
ollakseni onnellisempi
tai sekaisempi,
mutta joka tapauksessa tietäväisempi

Olen hukassa, peitossa kaikessa, kun en tiedä painanko 38, 41, 43, 45, 48 kilogrammaa. Olen sumussa, en uskalla poistua täältä mihinkään ja kaikki se painostus... KUINKA HELVETIN PALJON PAINAN NYT?!

Haluan vaakani takaisin!

edit// sydän taitaa tehdä kuolemaa...

Alone I break

Sää kyllä sopii niin hyvin mielialaani. Sataa, on harmaata ja mikään ei liikahdakaan pihatiellämme. Olen istunut melkein koko ajan kahdesta viikostani sisällä sen takia, että tunnen itseni niin lihavaksi joka puolelta, etten voi mennä pihalle. Koen olevani niin ruma, likainen ja rasvainen. En kykene tajuamaan kuinka järkyttävän yksipuoliseksi elämäni on mennyt parin vuoden aikana. Voisin jauhaa varmaan viikon putkeen kaikesta syömis- ja itsetunto-ongelmista.

Ihan hillitöntä... Joko istun kotona lihavana ja sitten kun tunnen olevani kevyempi, lähden ulos vetämään pään täyteen ja pilaamaan niitä viimeisiäkin ihmissuhteita, joita minulla on. Nyt kaikki lähti menemään alamäkeen kun kävin pienellä kesäreissulla ruississa. Dokasin, söin, oksensin ja sitä samaa vanhaa rataa, mutta 100 varmasti lihoin niin tolkuttomasti... joka paikkaa turvotti kotiin päästyä. Itkin autossa äidille kirjastosta tullessa, etten voi elää tällaista elämää, kun he vahtivat oksenteluani, syömistä ja kaiken lisäksi riistivät vaa'ankin. Kumminkin pystyin olemaan edes hiukan onnellisempi, kun tiesin miten kroppani voi.

Mielessä pyörii myös, miten pystyn enää seurustelemaan tulevaisuudessa? Häpeän niin paljon itseäni, sairauttani, heikkouttani, etten varmasti kykene koskaan, ikinä paljastamaan kenellekään mitään. Miten selittelen menkattomuuttani, syömättömyyttä, itkettyjä silmiä... vai pystynkö joskus luottamaan niin paljoa, että kertoisin kaiken? Tuntuu kumminkin niin etäiseltä... ja kuinka normaalit sitten tuomitsevat sitä, kun kerron oksentaneeni puoli vuotta tolkuttoman kasan rahaa pöntöstä alas. En ole varma olenko sanonut olevani biseksuaali tai panseksuaali, mutta entä jos rakastun mieheen, olemme vuosia yhdessä ja lapsikysymys nousee pinnalle. Uskon menettäneeni hedelmällisyyteni kokonaan monien vuosien epämääräisten menkkojen mukaan ja en ole tarvinnut ehkäisyä piiiitkiiiin aikoihin.

Hmph, hullunkurista edes, että nuoret tytöt miettivät tällaisia kysymyksiä iltaisin kun sataa ja kaikki näyttää niin onnettomalta. En kumminkaan haluaisi vielä ihan kaikkea luovuttaa, vaikka epätoivoisimmilla hetkillä se tuntuisi niin oikealta ratkaisulta. Haluaisin kokea ihan oikeaa onnea ja autuutta, mutta se on vain naivia ajattelua, jolla jaksaa pysyä pinnalla.

Ainakin toistaiseksi on löytynyt taas toivoa ja haaveita, mutta milloin tapahtuu taas niitä ratkaisevia asioita ja milloin olen sitten niin rohkea, että astun tyhjyyteen?

Voisipa aivot vaan sammuttaa välillä.


Pick me up
Been bleeding too long
Right here, right now
I'll stop it somehow

I will make it go away
Can't be here no more

Seems this is the only way
I will soon be gone
These feelings will be gone
These feelings will be gone

I can't be replaced

Kävin äsken juoksemassa sen saman vanhan tutun 10 kilsan lenkin, sinisen kioskin takaa kohti ylikapeaa tietä ja sieltä utuisen järven rannalle. Ennen tuon matkan juokseminen tuotti niin paljon nautintoa, se kokonaisuus juovutti pääni aivan sekaisin. Syksyisin varsinkin, hengitys huurtui ja tähdet loistivat mahtavasti taivaalla, varsinkin siinä pätkällä, jossa ei ole valaistusta. Nyt en kokonut kerta kaikkiaan minkäänlaista nautintoa, en pätkän vertaa! Ötökät inisivät, keuhkoihin pisti, sydän yritti tulla ulos rinnasta ja himotti vaan tupakkaa. Hittoo, haluan siihen samaan kuntoon kuin syksylläkin olin, joka päiväinen selvä rytmi; herääminen, kouluun, kotiin, alle 200 kalorin ruoka, lenkille, elokuva, lenkille, läksyt ja sänkyyn pyörimään musiikin tahdissa. Nyt kituuttelen itseäni ihme asioilla, jätän vastaamatta puheluihin, kirjoitan viestejä pyyhkiäkseni ne ja tuijotan televisiota ilman minkäänlaista tajua!

En ole punninnut itseäni aikoihin, koska äiti vei sen saatanan vaa'an. Olen yrittänyt punnita itseäni kaikkialla muualla, mutta hitto kun ei luonnistu. En VOI punnita itseäni vaatteet päällä ja minulla on aina jokin ihme viritelmä päällä niin, ettei sitä saa nopsasti pois ja takaisin. Jeesus kun säälittävää!

Olen menossa heinäkuussa Ruisrockkiin ja ainot huoleeni ovat kuinka lihavalta näytän (->paastoaminen) ja miten saan kuljetettua viinaksia sisälle. Yksi kaverini aikoo yöpyä porukkansa kanssa leirintäalueella, joten ajattelin viedä heidän autoonsa hiukkasen juomaa ja kävisin sieltä naukkimassa pientä humalaa. Toisaalta voisi piikittää hedelmiä, mutta kun ne pitäisi sitten syödä. Paha paha paha. Pitää jotain ratkoa.

Äiti soitti nuoriso psykiatrille tai vastaavalle ja onneksi kesäruuhkat estävät pääsyni sinne. Nyt annettiin ehdot; täytyy parantaa tapani niin saatan säästyä reissulta psykalle tai alkaa puhumaan vanhemmilleni. Jälkinmäistä en aio tehdä ja en tiedä pystynkö parantamaan tapojani, mutta se on varma, etten tule puhumaan sille tädille/sedälle mitään. En koe tarvetta puhua kenellekkään, en varsinkaan näin nöyryyttävästä asiasta.

En kykene vielä paranemaan, taidan olla niitä ihmisiä, jotka eivät vain parane...

"Ja sitten kuolin."

My my my my my
Yet another time I'll try
To understand my
My my my my mind
I's ahead, behind
I must unwind

So fucking fucking.... FUCK

Vitun vittu olen kusessa. Äiti sai kiinni oksentamisesta ja nyt he isän kanssa aikovat pakottaa minut sairaalaan. Vittu mä en kestä, en tosiaankaan jaksa jäädä kattomaan semmosta paskaa ja vitut oon menossa plaapattamaan millekkään kurttusella voi voi tädille mitään. Mielummin tapan itseni kuin menen nolaamaan itseni sinne.

Vittujen vittu en jaksa enää.

Take care of me

Tämä päivä on ihanasti valunut hukkaan peiton suojaavassa sylissä. Kuola valuen tuijottelin telkkaria, makasin liikkumattomana tietokoneen edessä ja litkin light 7uppia. Nuuskasin, poltin, ahmin sekä oksensin, mutta... tällä kertaa se yksinäisyys, hiljaisuus ja kaikki tuntui jotenkin kotoisan turvalliselta. Selailin idioottimaisia kuvia ja räkättelin äänekkäästi, harmi kun talossamme ei kaiu. Illemmalla sitten raahauduin suihkuun, meikkasin ja pynttäsin itseni todella tiptop kuntoon ja lähdin pyörähtämään meidän pikku privaatti kaupoissamme Ruotsin (ruotti, mietin kauan miten se pitikään oikeaoppisesti kirjoittaa) puolella ostamassa kaikkea pientä kivaa sekä halpaa! Tuoreananas maksaa täällä kaupoissa 2 euroa kun taas toisella puolella 1,5 euroa. Voin mennä aina ostamaan halpaa ananasta ihan sen koristeellisuudenkin vuoksi. Katkerana tuijottelen sitten sitä täällä kotona ja himoitsen sen makean raikasta sisältöä, jota en uskalla syödä.

En ole laskenut kaloreita tai tehnyt pakonomaisia jumppia nyt ollenkaan. Jotenkin väsyin siihen kaikkeen, korvasin sen totaali syömättömyydellä, kahvilla, viinalla ja silleen. Vihaan silleen päätettä, mutta höpisin sen äsken ääneen ja en voinut vastustaa sen ylös kirjoittamista. Viikonloppuna olin todella pahassa kunnossa, en muista puoliakaan, makasin vessan lattialla varmaan kaksi tuntia välillä yökkien ja todella ihana, rakas ystäväni istui koko ajan vieressäni ja itki. Itki, itki ja itki. Selitti kuinka huolissaan on minusta ja kuinka ajattelee minua iltaisin pelon sekaisin tuntein. Yritin lohduttaa, etsin kaikkea kumoavia sanoja hänen väitteilleen ja nieleskelin pahaa oloa kaikin parhain. Se oli kyllä lohdullista nähdä toisen itkevän minun takia, vaikkei sitä haluaisikaan. Pienesti saa toivoa siihen, että on ihmisiä, jotka välittävät.

Minulla ei ole mitään järkevää selitettävää ikinä ja tuntuu välillä näiden tekstien olevan niin turhaa. Mukavaa on kyllä kirjoitella joskus "mitä kuuluu", varsinkin kun ei ole niin sekaisin syömishäiriöstä. Pää lyö taas niin pahasti tyhjää, etten oikein tiedä kuka ja mikä olen. Mutta mutta... Haluaisin vain olla täydellisyys kaikessa perfektiosuudessani, mutta se on liikaa vaadittu pieneltä ihmiseltä.

Mad, mad world...