skip to main |
skip to sidebar
Nichts ist für dich (sinulla ei ole mitään)
Nichts war für dich (sinulle ei ollut mitään)
Nichts bleibt für dich (sinulle ei jää mitään)
für immer (koskaan)
Hajottaa taas vaihteeksi. Heräsin puoli kolmelta, kävelin suihkuun ja keitin kahvia. Makasin sängyllä kylpytakissa ja kahvit lakanoilla, kunnes puhelimeni soi. Vastasin kovin onnellisena, ystäväni, jonka kanssa iltaa aijoin viettää oli soittajana.
"Sori, pitää peruu, nähdää ens vuonna."
Selvä. Olen meikattuna, laitettuna ja valmiina juomien kanssa, mutta turhaan. Kukaan ei vastaa viesteihin tai tulee todella kummallisia selityksiä, ettei minun seurani sovi. Itkettää ja turhauttaa, joko he ovat kuulleet juoruja tai sitten olen todella paskaa seuraa. Veikkaan edellistä. Kirjoitan tänne blogiinki vain valittamisen ilosta ja niin kurjasta elämästäni. En osaa kirjoittaa mukavista ja iloisista asioista, vaikka niitäkin välissä elämästäni löytyy. Mössön mössön, söin muroja tänään, vituttaa. Piti olla syömättä.
Jos pakkaisin laukut ja menisin vain ensimmäiseen junaan, joka asemalle tulisi. Hyppäisin kyytiin, ostaisin lipun ja istuisin seuraavat kymmenen tuntia kuunnellen musiikkia ja toivottavasti nukkuen.
Ei vittu, ei tästä kirjoittamisestakaan tule mitään. Menen liftaamaan jonku kyytiin juomien kanssa ja tulen ehkä hengissä kotiin kuuntelemaan äitini sättimistä. Hänellekkään ei kelpaa mikään, jos makaan kotona koneella, pitäisi olla ulkona kavereiden kanssa, jos olen ulkona kavereiden kanssa, pitäisi olla kotona heidän kanssaa. Antaisi minun nyt muuttaa pois, tappamaan itseni hitaasti anoreksian kanssa...
Iltoja.
Lupaan kirjoittaa seuraavan postaukseni jostain mukavasta ja mielyttävästi asiasta.
En tiedä itkeä vai nauraakko. Lyödessäni välit poikki poikaan, hän keksi kostaa omalla tavallaan ja levittää päättömiä juoruja minusta pikku tuppukaupunkiinsa. Onneksi elän toisella paikkakunnalla, ehkä ne asiat eivät koskaan kantaudu tänne läheisten ja tuttujen korviin. Saan kumminkin koulussani huoranleiman. En tiedä saisinko pelastettua maineeni ystävieni avulla, en kaipaisi yhtään viistoa katsetta ammattikoulussa ja kuiskittuja mielipiteitä seläntakanani.
Pää tuntuu hajoavan muutenkin, miksi minun pitää sotkea elämääni yhä uudelleen ja uudelleen. Taitaapi mennä yö ahmimiseen ja oksentamiseen, en jaksa enää ajatella mitään. En jaksa pitää lupauksiani.
En jaksa nyt yhtikäs mitään. En halua lähettää epäonnisia valitus viestejä kavereilleni humalan tappaessa viimeisetkin aivosoluni.
En jaksa, en nyt.
Haluan pois.
Haluan rakastaa.
Haluan olla rakastettu.
Mutta en osaa tehdä mitään oikein.
Both under influensa
we had demons in
to know what to say
mind is a razorblade
to call for for hands of above
to lean on
wouldn't be good enough
for me, no
Nyt on aika saada kontrolli takaisin. Ei enää ahmimista ja oksentelua sekä turvonneita naamoja ja mahoja. Ei enää ahdistusta kasvavista reisistä ja lanteista. Pakko laihtua takaisin 41, silloin on hyväolo, kevyt, huimaava ja kaunis. Laiha. Hetkellisesti. Enemmän kuin nyt, sain aamulla sätkyn ja ahdistuskohtauksen, kun vaaka näytti lukua 45. Miten se voi olla niin paljon, vannotin itselleni, etten palaa tuohon lukuun enää koskaan, mutta salakalavasti anoreksiarakas meni piiloon, kun suklaarasia tuli kohdalleni. Ja söin, otin lisää, salaa ja muiden nähden, tiuskin jos joku mainitsi syömisestäni jotain. Mutta lupaan kontrollin takaisin itselleni, nyt viikossa pitää päästä ainakin takaisin 43. Kontrolli tulee takaisin, takaisin omaan pieneen ja sairaaseen maailmaani, haluan taas tyydyttäviä tuloksia. Sallittuja ruokia vain, ei mitään pullamössö paskaa, joka tekee minut rumaksi ja epämielyyttäväksi persoonaksi.
Kävin vaihtamassa puhelinnumeton, jotta poika ei saa minuun enää yhteyttä. Kaikki narut ovat käsissäni, voin ottaa hänwwn yhteyttä, vaikka mustelmat eivät ole vielä kadonneetkaan. Sain eilen tietää hänen kaveriltaan, että poika oli viettänyt joulunsa hotellissa ympäripäissään. Minä vietin joulun perheeni ja sukulaisten kanssa. Yöllä menimme serkkuni kanssa ajelemaan, hänen kaverinsa oli kuskina ja hän oli niin suloisen reppana. Hän ei ymmärtänyt juttuja ja kukaan ei ymmärtänyt hänen selityksiään, mutta nauroin oikeasti hänen söpölle pöljyydelle. Tupakkaa polttaessa hän kehui silmiäni ja se lämmitti mukavasti palevia sormiani.
Jos en paina uudeksi vuodeksi neljääkymmentäkolmea kiloa, en saa juoda dooley's pulloani, joka seisoo kaappini päällä. Sairasta, kun sellainen pullo pitää sisällään 1000 kaloria ja minä himoitsen juoda sen sisuksiini, sekoittamaan päätäni kevyemmäksi.
En saa taaskaan öisin unta. Olin jo huojentunut, kun sain viikon verran nukuttua edes viisi tuntia, taas tunnit ovat huvenneet yhdestä kolmeen ja tuijottelenkin valvotuilla hetkillä Sopranoksen viidettä tuotantokautta ja toistelen sarjoissa jumppaliikkeitä.
Suunittelimme shoppailureissua Ouluun ystäväni ja hänen poikakaverinsa kanssa, he ovat todella läheisiä minulle ja en malta odottaa junamatkaa heidän seurassaan, jutella kaikesta heidän kanssaan ja nauraa, kaipaan niin kovasti naurua sekä nauramisen aihetta! Tosin pelkään syömisiä. He tietävät, ettei mahani kestä raskaimpia ruokia, mutta he eivät tiedä, että aioin olla syömättä ennen uutta vuotta. Ehkä menisimme jonnekkin, mistä saisin jotain keittoa. Tai sitten tyydyn pelkästään pepsi maxiin, kahviin ja tupakkaan. Olen tullut tupakasta muuten riippuvaiseksi, en olisi ikinä uskonut moista. Mutta tupakalla voi pitää kauniisti kontrollin ruuan suhteen, kun tekee mieli ahmia, voikin kävellä pihalle ja polttaa himo karkuun.
Huomisen voisin istua omassa huoneessani, tekemättä mitään, upota lakanoihin musiikin hakatessa aivojani.
Eipä oikein muuta jaksa. Enkä tehny jouluitsaemurhaa, vaikka pyörittelinkin asiaa mielessäni. Nyt tuntuu ihmeen hyvältä, vaikka kilot ahdistavat. Kunhan menkat eivät tule, kaikki on hyvin. Olen edes sen verran laiha sitten.
Hyvää joulua!
Olin eilen pojan kanssa juomassa hänen ystäviensä luona. Join niin paljon, tyhjään mahaan, sain vihdoin viinaa, sekoittaa hiukan päätä. Nauroin oikeasti iloisesti, leijuin kaiken yläpuolella, unohdin kaiken mikä painaa mieltäni. Olin ainoa tyttö ja se kaikki huomio, mistä normaalisti olisin ahdistunut, sai minut kehräämään monenlaisia asioita. Koko illan poika piti minusta kiinni, osoitti selvästi muille, kuinka kuullun hänelle. Se ota lantiossa sai minut entistä sekaisemmaksi, janosin draamaa ja mustasukkaisuutta, mutta epätoivoiset pyristelyni eivät hätkäyttäneet poikaa. Hän on bodari, painaa ainakin kaksi kertaa enemmän kuin minä. Keiju ja jätti, niin he muut meitä kutsuivat.
Ilta sujui hyvin siihen asti, kunnes eräs keksi alkaa puhumaan koostani. Hän mainitsi useasti kuinka laiha ja hento olen, syönkö tarpeeksi ja siitähän lähti ruuantarjoamiskilpailu heidän kesken. Ahdistuin niin pahasti, huusin heitä lopettamaan, mutta he eivät lopettaneet. Poika ei reagoinut tilanteeseen mitenkään, katsoi vain minua silmiin. Anovasti yritin sanoa hänelle, pyysin käskyä lopettamiseen, mutta hän ei sanonut sitä. Hän vain katsoi, ei sanonut sanaakaan. Itkuisena pääsin vapautumaan tilanteesta, karkasin vessaan ja lukitsin oven tiukkaan.
Tuijotin itseäni peilistä, tummia silmiäni, tummempia silmäpusseja, luisia olkapäitä ja arpia. Silmäni kiilsivät, näytin niin hullulta. Seisoin pöntön päällä peilatakseni mahaa. Mitä hittoa, miksi ihmeessä edes tein niin? Tiedän, etten ole aivan terve, mutta olenko oikeasti niin sairas, että ruuasta puhuminenkin saa minut hysteeriseksi? Tiedän sisäisesti tarvitsevani apua, mutta en ole tarpeeksi laiha, joten olen terve, joten kaikki on hyvin ja plaa plaa silleen. Ihanaa tämä itsensä tutkiminen jälkikäteen, mutta seisoessani vessassa poika tuli koputtelemaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Tietenkin rakas, kuittaan sarkastisen kuuloisesti, joka saa pojan takomaan ovea ja vaatimaan sisäänpääsyä. En ole valmis kertomaan hänelle mitään. Peitän mahan topin alle, tasoitan hiuksia ja aukaisen oven hänelle. Nyt toivon, etten olisi aukaissut sitä.
Poika tuli vihaisena ja kännisenä sisään ja lukitsi oven. Hän huusi minulle, en muista mistä, en saanut kaikesta selvää. Muistan kuinka peloissani olin, kuinka hänen kätensä huitoivat agressiivisesti ympärilläni. Pyytelin anteeksi jatkuvasti, kuin rikkinäinen cd, anteeksi anteeksi anteeksi, rakas, anteeksi. En kyllä käsitä, mitä ja miksi pyytelin anteeksi, enhän minä ollut tehnyt mitään. Pelkäsin niin paljon, etten keksinyt mitään muutakaan. Sitten pojan suusta pongahti lause, joka ei ollut enää huutoa. "Onko siulla syömishäiriö?"
Käänsin katseeni, pääni ja mutisin omia, kiersin käteni ympärilleni suojaavasti ja tiesin pojan menneen liian pitkälle. En ole valmis vielä tähän, emme ole tunteneet tarpeeksi ja en tunne tarvetta kertoa hänelle mistään mitään ja minähän en ole sairas. Olen terve, nuori, joka haluaa vain olla kuin kaikki muutkin tytöt. Eleeni sai pojan taas vihastumaan, kuinka nopeasti hän tarrasi käsistäni ja painoi minut seinää vasten. Hän huusi, kuinka itsekeskeinen ja kylmä ämmä olen, kuinka en päästä ketään lähelle, kuinka en kerro itsestäni mitään. Kuinka kaunis olen, kuinka nukkemainen, kuinka pelottava, kuinka lutka, kuinka hullu, kuinka rakastettava...
"Hitto, miehän oon rakastumassa suhun..."
Hiljaisuudesta tuli painostava ja humala hakkasi päätäni.
Otteet käsistäni löystyivät ja sain revittyä itseni irti, pääni huusi tyhjää, ulospääsyä, ahdistusta ja tupakkaa. Yritin aukaista ovea, muistan kuinka tuijotin kahvaa ja lukkoa, mutten saanut niitä auki. Poika kietoi kätensä ympärilleni ja pyysi anteeksi. Pahaolo kupli monella tavalla mahassani, tärisin edelleen kauhusta. Pyysin poikaa aukaisemaan oven ja vastaansanomatta hän tekiki sen. Riistäydyin lämpimästä sylistä, keräsin tavarani ja häivyin. Pilasin kaikkien illan ja pihalle päästyä nauroin. En tiedä miksi, mutta räkätin monta kadunvartta. Soitin veljeni hakemaan, sammutin puhelimen, poltin tupakan ja nauroin. Oksensin puskaan, veli auttoi minut autoon, tärisin huorahame päällä.
Kotona veli kantoi minut sisälle, peitteli sänkyyni, en pystynyt liikkumaan enkä nukkumaan. Makasin pyörivässä huoneessa. Jossakin vaiheessa kävin pesemässä kasvoni ja riisuin vaatteeni. Vessan kalpeassa valossa tutkin mustelmia käsivarsilla. Oksensin. Palasin takaisin sänkyyn, makasin koomaisena koko päivän luolamaisessa huoneessani, en jaksanut liikkua tai ajatella mitään.
Oli pakko nousta kirjoittamaan ylös illan tapahtumat, vielä kun muistaa jotakin.
En uskalla aukaista puhelinta, en tiedä onko siellä mitään.
Taidan mennä takaisin nukkumaan.
Öitä.
Rumours telling me you are mourning
And you haven't slept for several days
You've been turning inside out looking for reason
And your black sorry eyesmade you pale
And you couldn't catch them
You couldn't be there
You couldn't help them at all
And it was cold
Anteeksi. En ole jaksanut kirjoittaa aikoihin. On tapahtunut niin paljon, etten tiedä enää mitä ajatella. Tai miten päin olla. Kun jakso vaihtoi, palasin taas lukioon ja kaikki energiani valahtivat pois minusta, viimeisetkin rippeet, jotka olivat pitäneet minut koossa.
Paino on junnannut 41-43 välissä, olen ahminut ja oksentanut taas. Olen niin kappaleina, tuntuu etten kykene mihinkään. En ole uskaltanut viiltää enää. Pelkään sen uppoavan liian syvälle tällä kertaa. En tiedä milloin olen nukkunut kunnolla, yöt kuluvat rannetta tuijottaessa, musiikkia kuunnellessa sekä jumpatessa. Ja ajatellessa, pelätessä. Nyt onneksi alkoi loma. Voisin kirjoitella mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden aikana, sinne mahtuu nimittäin paljon iloakin.
Kuukausi sitten lähdin erään pojan kanssa ulos. Se oli ehkä virhe. Ehkä. En tiedä. En osaa rakastaa niin kuin ennen. Pojalla oli takana rankka ero, hänen eksänsä soittelee ja tekstaa vieläkin hänelle. Olen kuunnellut vuodatuksia rankoista kuukausista, olen hoivannut häntä, tuudittanut kännisen pään uneen öisin. Olen juonut kestääkseni lisää vuodatusta, suudellut pala palalta ehjäksi, rakastellut hänen itsetuntoa kokoon. Kaikin puolin se on ollut mukavaa, olen saannut oman sekaisen pääni rinnalle niin paljon muuta ajateltavaa. Mutta taidan olla tässä suhteessa vääristä syistä. En tiedä. Olen yhtä isoa kysymysmerkkiä. Pakoilen omaa maailmaani, en haluaisin upota enää sinne synkkyyteen, joka tappaa päivisin niin paljon. Tappaa elämisen ilon.
Ja pidän poikaa lähelle omaksi turvakseni. Syötän uudelleen ja uudelleen ajatusta, että minun täytyy elää hänelle, hän ei ansaitse enempää paskaa niskaan. Säälittävää, valehtelen ja petän omalla tavalla häntä, mutta tarvitsen tätä nyt. En uskalla kuolla, vaikka joka yö mietinkin tapaa, mietin terää, mietin lääkkeitä, mietin kolaria... Miksi minun täytyy olla näin pelkuri, epäonnistuja...
Nyt tulossa joulu, en saa ajatusta päähän. Osaanko edes ajatella enää, kaikki toimii niin samankaavan mukaan. Haluaisin niin kovasti pois täältä, pois kodista ja paikkakunnalta, pois ihmisten suojaavien käsien alta. Menee niin itsesääliin rypemiseen, hävettävää. Leivoin tänään kavereiden kanssa piparkakkutaloja. Söin taikinaa ja koristeluun tarkoitettuja karkkeja. Tunnen kuinka kaikki pakkautuu lanteille, reisiin ja poskiin. Ruma, läski, säälittävä, laiska paska minä.
En millään pysty pysymään yhdessä aiheessa loppuun asti, kerrankin kun jaksan kirjoittaa. Olen kyllä muutaman runon rustannut, julkaissu ne rakkausrunoissa ja unohtanut samantien miten muodostaa lauseita.
Pitäisi saada pää sekaisin, oikein kunnolla. Olla niin sekaisin, niin leijuva ja hullu, saada se rohkeus hypätä parvekkeelta tupakan tumpin perään.
Ehkä sitten huomenna.
Tai ylihuomenna.
Tai joulun jälkeen.
Ehkäpä..
