skip to main |
skip to sidebar
Nichts ist für dich (sinulla ei ole mitään)
Nichts war für dich (sinulle ei ollut mitään)
Nichts bleibt für dich (sinulle ei jää mitään)
für immer (koskaan)
Hajottaa taas vaihteeksi. Heräsin puoli kolmelta, kävelin suihkuun ja keitin kahvia. Makasin sängyllä kylpytakissa ja kahvit lakanoilla, kunnes puhelimeni soi. Vastasin kovin onnellisena, ystäväni, jonka kanssa iltaa aijoin viettää oli soittajana.
"Sori, pitää peruu, nähdää ens vuonna."
Selvä. Olen meikattuna, laitettuna ja valmiina juomien kanssa, mutta turhaan. Kukaan ei vastaa viesteihin tai tulee todella kummallisia selityksiä, ettei minun seurani sovi. Itkettää ja turhauttaa, joko he ovat kuulleet juoruja tai sitten olen todella paskaa seuraa. Veikkaan edellistä. Kirjoitan tänne blogiinki vain valittamisen ilosta ja niin kurjasta elämästäni. En osaa kirjoittaa mukavista ja iloisista asioista, vaikka niitäkin välissä elämästäni löytyy. Mössön mössön, söin muroja tänään, vituttaa. Piti olla syömättä.
Jos pakkaisin laukut ja menisin vain ensimmäiseen junaan, joka asemalle tulisi. Hyppäisin kyytiin, ostaisin lipun ja istuisin seuraavat kymmenen tuntia kuunnellen musiikkia ja toivottavasti nukkuen.
Ei vittu, ei tästä kirjoittamisestakaan tule mitään. Menen liftaamaan jonku kyytiin juomien kanssa ja tulen ehkä hengissä kotiin kuuntelemaan äitini sättimistä. Hänellekkään ei kelpaa mikään, jos makaan kotona koneella, pitäisi olla ulkona kavereiden kanssa, jos olen ulkona kavereiden kanssa, pitäisi olla kotona heidän kanssaa. Antaisi minun nyt muuttaa pois, tappamaan itseni hitaasti anoreksian kanssa...
Iltoja.
Lupaan kirjoittaa seuraavan postaukseni jostain mukavasta ja mielyttävästi asiasta.
En tiedä itkeä vai nauraakko. Lyödessäni välit poikki poikaan, hän keksi kostaa omalla tavallaan ja levittää päättömiä juoruja minusta pikku tuppukaupunkiinsa. Onneksi elän toisella paikkakunnalla, ehkä ne asiat eivät koskaan kantaudu tänne läheisten ja tuttujen korviin. Saan kumminkin koulussani huoranleiman. En tiedä saisinko pelastettua maineeni ystävieni avulla, en kaipaisi yhtään viistoa katsetta ammattikoulussa ja kuiskittuja mielipiteitä seläntakanani.
Pää tuntuu hajoavan muutenkin, miksi minun pitää sotkea elämääni yhä uudelleen ja uudelleen. Taitaapi mennä yö ahmimiseen ja oksentamiseen, en jaksa enää ajatella mitään. En jaksa pitää lupauksiani.
En jaksa nyt yhtikäs mitään. En halua lähettää epäonnisia valitus viestejä kavereilleni humalan tappaessa viimeisetkin aivosoluni.
En jaksa, en nyt.
Haluan pois.
Haluan rakastaa.
Haluan olla rakastettu.
Mutta en osaa tehdä mitään oikein.
Both under influensa
we had demons in
to know what to say
mind is a razorblade
to call for for hands of above
to lean on
wouldn't be good enough
for me, no
Nyt on aika saada kontrolli takaisin. Ei enää ahmimista ja oksentelua sekä turvonneita naamoja ja mahoja. Ei enää ahdistusta kasvavista reisistä ja lanteista. Pakko laihtua takaisin 41, silloin on hyväolo, kevyt, huimaava ja kaunis. Laiha. Hetkellisesti. Enemmän kuin nyt, sain aamulla sätkyn ja ahdistuskohtauksen, kun vaaka näytti lukua 45. Miten se voi olla niin paljon, vannotin itselleni, etten palaa tuohon lukuun enää koskaan, mutta salakalavasti anoreksiarakas meni piiloon, kun suklaarasia tuli kohdalleni. Ja söin, otin lisää, salaa ja muiden nähden, tiuskin jos joku mainitsi syömisestäni jotain. Mutta lupaan kontrollin takaisin itselleni, nyt viikossa pitää päästä ainakin takaisin 43. Kontrolli tulee takaisin, takaisin omaan pieneen ja sairaaseen maailmaani, haluan taas tyydyttäviä tuloksia. Sallittuja ruokia vain, ei mitään pullamössö paskaa, joka tekee minut rumaksi ja epämielyyttäväksi persoonaksi.
Kävin vaihtamassa puhelinnumeton, jotta poika ei saa minuun enää yhteyttä. Kaikki narut ovat käsissäni, voin ottaa hänwwn yhteyttä, vaikka mustelmat eivät ole vielä kadonneetkaan. Sain eilen tietää hänen kaveriltaan, että poika oli viettänyt joulunsa hotellissa ympäripäissään. Minä vietin joulun perheeni ja sukulaisten kanssa. Yöllä menimme serkkuni kanssa ajelemaan, hänen kaverinsa oli kuskina ja hän oli niin suloisen reppana. Hän ei ymmärtänyt juttuja ja kukaan ei ymmärtänyt hänen selityksiään, mutta nauroin oikeasti hänen söpölle pöljyydelle. Tupakkaa polttaessa hän kehui silmiäni ja se lämmitti mukavasti palevia sormiani.
Jos en paina uudeksi vuodeksi neljääkymmentäkolmea kiloa, en saa juoda dooley's pulloani, joka seisoo kaappini päällä. Sairasta, kun sellainen pullo pitää sisällään 1000 kaloria ja minä himoitsen juoda sen sisuksiini, sekoittamaan päätäni kevyemmäksi.
En saa taaskaan öisin unta. Olin jo huojentunut, kun sain viikon verran nukuttua edes viisi tuntia, taas tunnit ovat huvenneet yhdestä kolmeen ja tuijottelenkin valvotuilla hetkillä Sopranoksen viidettä tuotantokautta ja toistelen sarjoissa jumppaliikkeitä.
Suunittelimme shoppailureissua Ouluun ystäväni ja hänen poikakaverinsa kanssa, he ovat todella läheisiä minulle ja en malta odottaa junamatkaa heidän seurassaan, jutella kaikesta heidän kanssaan ja nauraa, kaipaan niin kovasti naurua sekä nauramisen aihetta! Tosin pelkään syömisiä. He tietävät, ettei mahani kestä raskaimpia ruokia, mutta he eivät tiedä, että aioin olla syömättä ennen uutta vuotta. Ehkä menisimme jonnekkin, mistä saisin jotain keittoa. Tai sitten tyydyn pelkästään pepsi maxiin, kahviin ja tupakkaan. Olen tullut tupakasta muuten riippuvaiseksi, en olisi ikinä uskonut moista. Mutta tupakalla voi pitää kauniisti kontrollin ruuan suhteen, kun tekee mieli ahmia, voikin kävellä pihalle ja polttaa himo karkuun.
Huomisen voisin istua omassa huoneessani, tekemättä mitään, upota lakanoihin musiikin hakatessa aivojani.
Eipä oikein muuta jaksa. Enkä tehny jouluitsaemurhaa, vaikka pyörittelinkin asiaa mielessäni. Nyt tuntuu ihmeen hyvältä, vaikka kilot ahdistavat. Kunhan menkat eivät tule, kaikki on hyvin. Olen edes sen verran laiha sitten.
Hyvää joulua!
Olin eilen pojan kanssa juomassa hänen ystäviensä luona. Join niin paljon, tyhjään mahaan, sain vihdoin viinaa, sekoittaa hiukan päätä. Nauroin oikeasti iloisesti, leijuin kaiken yläpuolella, unohdin kaiken mikä painaa mieltäni. Olin ainoa tyttö ja se kaikki huomio, mistä normaalisti olisin ahdistunut, sai minut kehräämään monenlaisia asioita. Koko illan poika piti minusta kiinni, osoitti selvästi muille, kuinka kuullun hänelle. Se ota lantiossa sai minut entistä sekaisemmaksi, janosin draamaa ja mustasukkaisuutta, mutta epätoivoiset pyristelyni eivät hätkäyttäneet poikaa. Hän on bodari, painaa ainakin kaksi kertaa enemmän kuin minä. Keiju ja jätti, niin he muut meitä kutsuivat.
Ilta sujui hyvin siihen asti, kunnes eräs keksi alkaa puhumaan koostani. Hän mainitsi useasti kuinka laiha ja hento olen, syönkö tarpeeksi ja siitähän lähti ruuantarjoamiskilpailu heidän kesken. Ahdistuin niin pahasti, huusin heitä lopettamaan, mutta he eivät lopettaneet. Poika ei reagoinut tilanteeseen mitenkään, katsoi vain minua silmiin. Anovasti yritin sanoa hänelle, pyysin käskyä lopettamiseen, mutta hän ei sanonut sitä. Hän vain katsoi, ei sanonut sanaakaan. Itkuisena pääsin vapautumaan tilanteesta, karkasin vessaan ja lukitsin oven tiukkaan.
Tuijotin itseäni peilistä, tummia silmiäni, tummempia silmäpusseja, luisia olkapäitä ja arpia. Silmäni kiilsivät, näytin niin hullulta. Seisoin pöntön päällä peilatakseni mahaa. Mitä hittoa, miksi ihmeessä edes tein niin? Tiedän, etten ole aivan terve, mutta olenko oikeasti niin sairas, että ruuasta puhuminenkin saa minut hysteeriseksi? Tiedän sisäisesti tarvitsevani apua, mutta en ole tarpeeksi laiha, joten olen terve, joten kaikki on hyvin ja plaa plaa silleen. Ihanaa tämä itsensä tutkiminen jälkikäteen, mutta seisoessani vessassa poika tuli koputtelemaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Tietenkin rakas, kuittaan sarkastisen kuuloisesti, joka saa pojan takomaan ovea ja vaatimaan sisäänpääsyä. En ole valmis kertomaan hänelle mitään. Peitän mahan topin alle, tasoitan hiuksia ja aukaisen oven hänelle. Nyt toivon, etten olisi aukaissut sitä.
Poika tuli vihaisena ja kännisenä sisään ja lukitsi oven. Hän huusi minulle, en muista mistä, en saanut kaikesta selvää. Muistan kuinka peloissani olin, kuinka hänen kätensä huitoivat agressiivisesti ympärilläni. Pyytelin anteeksi jatkuvasti, kuin rikkinäinen cd, anteeksi anteeksi anteeksi, rakas, anteeksi. En kyllä käsitä, mitä ja miksi pyytelin anteeksi, enhän minä ollut tehnyt mitään. Pelkäsin niin paljon, etten keksinyt mitään muutakaan. Sitten pojan suusta pongahti lause, joka ei ollut enää huutoa. "Onko siulla syömishäiriö?"
Käänsin katseeni, pääni ja mutisin omia, kiersin käteni ympärilleni suojaavasti ja tiesin pojan menneen liian pitkälle. En ole valmis vielä tähän, emme ole tunteneet tarpeeksi ja en tunne tarvetta kertoa hänelle mistään mitään ja minähän en ole sairas. Olen terve, nuori, joka haluaa vain olla kuin kaikki muutkin tytöt. Eleeni sai pojan taas vihastumaan, kuinka nopeasti hän tarrasi käsistäni ja painoi minut seinää vasten. Hän huusi, kuinka itsekeskeinen ja kylmä ämmä olen, kuinka en päästä ketään lähelle, kuinka en kerro itsestäni mitään. Kuinka kaunis olen, kuinka nukkemainen, kuinka pelottava, kuinka lutka, kuinka hullu, kuinka rakastettava...
"Hitto, miehän oon rakastumassa suhun..."
Hiljaisuudesta tuli painostava ja humala hakkasi päätäni.
Otteet käsistäni löystyivät ja sain revittyä itseni irti, pääni huusi tyhjää, ulospääsyä, ahdistusta ja tupakkaa. Yritin aukaista ovea, muistan kuinka tuijotin kahvaa ja lukkoa, mutten saanut niitä auki. Poika kietoi kätensä ympärilleni ja pyysi anteeksi. Pahaolo kupli monella tavalla mahassani, tärisin edelleen kauhusta. Pyysin poikaa aukaisemaan oven ja vastaansanomatta hän tekiki sen. Riistäydyin lämpimästä sylistä, keräsin tavarani ja häivyin. Pilasin kaikkien illan ja pihalle päästyä nauroin. En tiedä miksi, mutta räkätin monta kadunvartta. Soitin veljeni hakemaan, sammutin puhelimen, poltin tupakan ja nauroin. Oksensin puskaan, veli auttoi minut autoon, tärisin huorahame päällä.
Kotona veli kantoi minut sisälle, peitteli sänkyyni, en pystynyt liikkumaan enkä nukkumaan. Makasin pyörivässä huoneessa. Jossakin vaiheessa kävin pesemässä kasvoni ja riisuin vaatteeni. Vessan kalpeassa valossa tutkin mustelmia käsivarsilla. Oksensin. Palasin takaisin sänkyyn, makasin koomaisena koko päivän luolamaisessa huoneessani, en jaksanut liikkua tai ajatella mitään.
Oli pakko nousta kirjoittamaan ylös illan tapahtumat, vielä kun muistaa jotakin.
En uskalla aukaista puhelinta, en tiedä onko siellä mitään.
Taidan mennä takaisin nukkumaan.
Öitä.
Rumours telling me you are mourning
And you haven't slept for several days
You've been turning inside out looking for reason
And your black sorry eyesmade you pale
And you couldn't catch them
You couldn't be there
You couldn't help them at all
And it was cold
Anteeksi. En ole jaksanut kirjoittaa aikoihin. On tapahtunut niin paljon, etten tiedä enää mitä ajatella. Tai miten päin olla. Kun jakso vaihtoi, palasin taas lukioon ja kaikki energiani valahtivat pois minusta, viimeisetkin rippeet, jotka olivat pitäneet minut koossa.
Paino on junnannut 41-43 välissä, olen ahminut ja oksentanut taas. Olen niin kappaleina, tuntuu etten kykene mihinkään. En ole uskaltanut viiltää enää. Pelkään sen uppoavan liian syvälle tällä kertaa. En tiedä milloin olen nukkunut kunnolla, yöt kuluvat rannetta tuijottaessa, musiikkia kuunnellessa sekä jumpatessa. Ja ajatellessa, pelätessä. Nyt onneksi alkoi loma. Voisin kirjoitella mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden aikana, sinne mahtuu nimittäin paljon iloakin.
Kuukausi sitten lähdin erään pojan kanssa ulos. Se oli ehkä virhe. Ehkä. En tiedä. En osaa rakastaa niin kuin ennen. Pojalla oli takana rankka ero, hänen eksänsä soittelee ja tekstaa vieläkin hänelle. Olen kuunnellut vuodatuksia rankoista kuukausista, olen hoivannut häntä, tuudittanut kännisen pään uneen öisin. Olen juonut kestääkseni lisää vuodatusta, suudellut pala palalta ehjäksi, rakastellut hänen itsetuntoa kokoon. Kaikin puolin se on ollut mukavaa, olen saannut oman sekaisen pääni rinnalle niin paljon muuta ajateltavaa. Mutta taidan olla tässä suhteessa vääristä syistä. En tiedä. Olen yhtä isoa kysymysmerkkiä. Pakoilen omaa maailmaani, en haluaisin upota enää sinne synkkyyteen, joka tappaa päivisin niin paljon. Tappaa elämisen ilon.
Ja pidän poikaa lähelle omaksi turvakseni. Syötän uudelleen ja uudelleen ajatusta, että minun täytyy elää hänelle, hän ei ansaitse enempää paskaa niskaan. Säälittävää, valehtelen ja petän omalla tavalla häntä, mutta tarvitsen tätä nyt. En uskalla kuolla, vaikka joka yö mietinkin tapaa, mietin terää, mietin lääkkeitä, mietin kolaria... Miksi minun täytyy olla näin pelkuri, epäonnistuja...
Nyt tulossa joulu, en saa ajatusta päähän. Osaanko edes ajatella enää, kaikki toimii niin samankaavan mukaan. Haluaisin niin kovasti pois täältä, pois kodista ja paikkakunnalta, pois ihmisten suojaavien käsien alta. Menee niin itsesääliin rypemiseen, hävettävää. Leivoin tänään kavereiden kanssa piparkakkutaloja. Söin taikinaa ja koristeluun tarkoitettuja karkkeja. Tunnen kuinka kaikki pakkautuu lanteille, reisiin ja poskiin. Ruma, läski, säälittävä, laiska paska minä.
En millään pysty pysymään yhdessä aiheessa loppuun asti, kerrankin kun jaksan kirjoittaa. Olen kyllä muutaman runon rustannut, julkaissu ne rakkausrunoissa ja unohtanut samantien miten muodostaa lauseita.
Pitäisi saada pää sekaisin, oikein kunnolla. Olla niin sekaisin, niin leijuva ja hullu, saada se rohkeus hypätä parvekkeelta tupakan tumpin perään.
Ehkä sitten huomenna.
Tai ylihuomenna.
Tai joulun jälkeen.
Ehkäpä..
En ole nukkunut nyt viimeisen viikon aikana lähes ollenkaan. Pientä koiranunta olen saattanut parin tunnin ajan yöllä torkahtaa, mutta muuten pimeät tunnit ovat uponneet pyörimiseen, jumppaamiseen, koomaamiseen ja piirtelyyn. Piirustuksien taso on kyllä jotain niin alhaista, hävettää edes katsoa kuvia ja myöntää niiden olevan omia tuotoksia. Eheehee, ihan kuin edes olisin niitä kenellekään näyttämässä, mutta omaksi viihteeksihän ne vain olivat.
Asiasta kukkapurkkiin:
Viime yönä mietin miksi ihmiset eivät voisi vain päättää haluaisivatko elää vai ei. Tai siis, kyllähän me nytkin voidaan lopettaa elämä tappamalla itsemme jollakin raa'alla tavalla, mutta miksi me emme voi vain ajatella "jep, kyllä, haluan kuolla" ja STOP elämä loppuisi.
Delfiinit pystyvät vissiin tekemään niin. Ainakin jossakin dokumentissa, joka muistaakseni kertoi Flipperin näyttelijöistä, eräs delfiini oli uinut hoitajansa luo, laskenut päänsä sen syliin ja lopettanut täysin tyynesti hengittämisen. Ja sen dokumentin mukaan delfiinit kykenevät oma-aloitteisesti siihen. Miksen minä pysty vain lopettamaan hengittämistä? Delfiini olisi muutenkin varmaan tosi kivaa. Saisi uida vedessä päivät pitkät, hyppiä kylmästä vedestä lämpimään ilmaan ja syöksyä torpedon lailla takaisin sen syvyyksiin. Veden keveyskin olisi todella miellyttävää, kauniisti ja sulavasti voisi uiskennella, vaikka painaisi tuhansia kiloja.
Delfiinit pystyvät kauniisiin itsemurhiin, mutta ihmisten itsemurha on niin raakaa. Repiä ranteet auki, hirttää köyteen, hukuttautua kivipussin kanssa tai napsia lääkkeitä. Vaikka tuntuu pahalta, en tiedä pystyisinkö tekemään itsemurhaa. Niin moni joka ei olisi halunnut kuolla, on kuollut ja sitten minä tulisin itsekkäänä, tappaen itseni heidän seuraan, jotka olisivat halunneet elää. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi kituuttaa itseäni täällä jos en kerta viihdy? Taas tulvii epämiellyttäviä kysymyksiä päähän ja yritän onkia järkeviä ja oikeudenmukaisia vastauksia niihin. Argh.
Tietyllä tasolla ajattelen kuolemista kaiket aikaa. Tunnustelen usein pulssia kokeillakseni olisiko sydän pysähtynyt. Valitsen vaarallisimman paikan seistä kaikkialla. En katso tietä ylittäessäni autoja. Poltan tupakkaa toivoen keuhkosyöpää. Näännytän itseäni hengiltä. En laita turvavyötä kiinni autossa. Olen hyväksynyt sen, että kuolen joka tapauksessa. Saatan jäädä autonalle, saatan tukehtua puuroon. Kuolen joka tapauksessa. Miksi en voisi päättää tapaa sen tapahtumiseen?
Pomppii niin paljon ajatuksia päähän, ei pysty keskittymään. Viuh ja vauh ja sinne meni.
Menen saunaan. Ehkä saisin sydänkohtauksen siellä tai pyörtyisin kuihtuen pois.
Ehkä.
Ei sitä tiedä.
Auts, kävi peppuun kipeästi. Kävellessäni kirjastoon menin fiksuna tyttönä oikopolkua, jossa ei ollut minkään sortin valoja, kunnes PAM tajusin istuvani jäisessä maassa särkevän häntäluun kanssa. Juu, taisi se yksi pappa nähdä pyllähdykseni. Itse nauroin naurun- ja kivunkyyneleet silmissä.
Eehehee, taitaa tulla huomenna hilpeät teoriantunnit istuskellessa...
Olen useasti miettinyt voiko ihminen olla oikeasti omasta tahdostaan yksin ja joukosta eristyvä. Ajattelin heidän vain sanovan niin, koska he eivät ole osanneet luoda sosiaalisiatilanteita ja ysävyyssuhteita muiden ihmisten kanssa . Pikku hiljaa alan kääntelemään lehtiä itsessäni ja teen kaiken sen, mitä ennen pidin kovin outona.
Miten joku muka jaksaa olla yksin kotona. Nyt saatan viettää viikonloppuja omissa oloissa omasta tahdostani (en halua mennä minnekkään, missä tiedän olevan tarjolla ruokaa) ja katsella elokuvia, lukea kirjoja ja sitä rataa. Ehkä käydä kahvilla tuttavan kanssa tai pikainen kävelykierros juoruten. Eikä se minua haittaa ollenkaan, päinvastoin. Koulussa joutuu olemaan koko ajan sosiaalinen ja moni luuleekin minua hyperaktiiviseksi joka paikanhöyläksi, vaikka oikeasti olen nukkumassa kotona tai kaverin luona pitämässä leffailtaa.
Toisinaan pelkään sitä, että ihmiset alkavat säälimään minua. Voi tyttörukkaa kun joutuu olemaan yksin. Sen takia saatan soittaa kavereille ja mennä heidän luokseen, jottei minua säälitä. Taas tätä toisten ihmisten mielyttämistä elämältäni, välillä hävettää katsoa peiliin kun olen myötäillyt ajatukseni toisen ihmisen ajatuksen mukaan. Kerään pisteitä aina kun on tilaisuus ja en edes tiedosta sitä. Saatan näytellä täysillä jossakin tilanteessa, joka ei todellakaan tarvitsisi sellaista. Osaan hymyillä oikeissa kohdissa, sanoa oikeat sanat ja naurahtaa muiden mukana. Mutta se on vain näytelmää. Mielyttämisen mestari, pah.
Vertaan itseäni koko ajan ennen ja nyt asteikoilla, vaikka eihän siinä ole järkeä. Mitä väliä, ei mitään väliä ja kaikella on väliä. Miksi en voi olla itseeni tyytyväinen sormia napsauttamalla? Aina pitää olla vertaamassa ja korjaamassa, viilaamassa ja höyläämässä jokaista eleä kohti sitä täydellistä, jota en varmasti erota, vaikka sen saavuttaisinkin. Jatkaisin liiallisuuksiin, niin kauan, että ihmiset nauravat yliampuville teoilleni. Mutta toisaalta... eihän se ole niiden ongelma. Tai ehkä minä olen heidän ongelma. Ääääh, välillä haluaisin lopettaa ajattelun tyystin ja elää vain virtojen mukana. En vain kykene siihen. Ristiriitaisesti mielytän ihmisiä vaikka sisäinen minä kiljuu etten saisi.
Oikeastaan... Mitä se kenellekkään kuuluu mistä tykkään, miksi tykkään ja miten tykkään. Olen tälläinen, yritän saada itseni tyytyväiseksi tekemisilläni, kulutan aikaani näin. Ehkä olen se yksinäinen susi, ehkä saan ne sympatiat itseeni, mutta silloin ainakin tiedän olevani omaitseni.
Ja sallin ne yksinäiset hetket, vaikka joku katsoisikin kuinka säälien.
(En jaksanut oikolukea, sori)
Rakastan sinua
En rakasta sinua
En rakasta sinua enempää
En rakasta sinua enempää tai vähempää
kun sinä rakastit minua
kun sinä vielä rakastit minua
Kauniit tytöt eivät ole kauniita
Lämpimät kädet ovat niin kylmät
Kaikki kellot ovat pysähtyneet
Ei ole enää terveellistä nauraa, ja pian
Etsin sinua valon takaa
missä olet
En halua olla niin yksin
missä olet
Inhoan ja rakastan itseäni. Jakaudun kahteen persoonaan. Puhun aina me-muodossa. Paitsi kirjoittaessa, koska silloin jompikumpi minusta kirjoittaa. En tiedä miksi kutsua toista puolta, mutta toinen puoli on selvästi Essi, minä. Toinen puoli on vieras ja pelottava, joka tavoittelee kaikkea mahdotonta. Pelottavuuden ansiostaan se saa minut uudestaan ja uudestaan valtaansa ja kauhun kupliessa noudatan sen sadistisia neuvoja sekä elämänohjeita. Ne ovat sairaita. Sen koko mieli on sairas. Mieleni on sairas, vaikka olen terve. Itsediagnisointi on perseestä, ei minulla ole, eikä koskaan tule olemaan mitään hätää.
Uskon vahvasti, että kuolen keuhkosyöpään, auto-onnettomuuteen tai liian aikaiseen sydänkohtaukseen. Joka aamu istuessani ilman turvavyötä autossa toivon, että rekka rakennustyömaalta jyräisi ylitseni. Lasinsirpaleita, kiljuntaa, tunnottomuutta, kylmyyttä ja kuolema. En edes tiedä miksi toivon moista, koska minulla ei ole pakottavaa tarvetta tappaa itseäni. Tai joskus on. Joskus, kun seison yksin tupakilla pimeällä pihalla, saatan vahingossa ajatella "tapan itseni". Se hämmäntää paljon, kun en tiedä mistä tuollainen ajatus voi edes nousta ylös. Jos epäonnistun jossakin tehtävässä ensimmäisenä mieli ehdottaa ratkaisuksi "tapa itsesi". Tuntuu likaiselta kirjoittaa näitä sanoja ja lauseita, koska myönnän näitä ensimmäisen kerran muidenkin silmille. Mikä ajaa nuoren, elämääedessä olevan ihmisen ajattelemaan tälläisiä ajatuksia?
Ennen halveksin ihmisiä, joilla oli ongelmia syömisen, painon ja mielenterveytensä kanssa. Naureskelin, etten koskaan ikinä tulisi oksentamaan sormet kurkussa salaattia ravintolanvessassa. Petin itseni. Pudistelin päätä muiden mukana itsemurha ajatuksille, miten joku muka voisi olla kykenevä sellaiseen, miten muka joku voisi tuntea niin paljon pahaa itseään kohtaan?
Tuijotan tuntematonta ihmistä peilistä ja se ei vastaa lämpimällä tervehdyksellä sieltä. Se tuijottaa takaisin jäätävin, ylimielisin silmin ja on valmis tekemään kaikkensa ollakseen jotain niin kaunista ja laihaa. Mutta nyt olen valmis repimään sen pois rinnastani, valmis itkemään kaiken kauheuden aivoistani. Olen valmis, tiedän mitä tehdä.
Loppujen lopuksi istun silmät kiinni laiturilla, hytisen kylmästä ja pudotan tupakan likaiseen veteen. Kävelen väsyneenä kauppaan ja kerään ruokaa koriini. Maksan ostokset hymyilemättä, juoksen kotia lintsattujen tuntien puolesta, revin ruokienpaketit auki ja syön. Syön lisää, lisää ja lisää. En kerkeä maistaa mitään, en tunnista enää mitä nielen. Kävelen vessaanvarmoin askelin ja annan ylen. Uudelleen ja uudelleen, niin kauan, ettei jalkani kanna. Kurkku verillä ja naama turvoksissa ryömin sänkyni huomaan.
Olet epäonnistuja, tiedät sen itsekkin, olet vallassani, tulet olemaan kaunis, kunhan tottelet minua.
Sekavana ja tärisevänä nukahdan mustaan, rauhoittavaan maailmaan, josta herätessäni en muista enää mitään hyvää.
Retkahdin.
Inhoan lomia, jotka pitää jakaa perheen kanssa. Se ruuan määrä, herran isä! Menetän aina syömättömyyskontrollin kun menemmä talomme ulkopuolelle vierailulle. Ruokaa tarjotaan joka tuutista, lomalla pitää aina olla ruokaa, ruokaa pitää pursuta kaikkialta ja sitä tulee syödä, koska on LOMA. Olen syönyt niin paljon, niin järkyttävän paljon, että tekisi mieli repiä ranteet auki ja itkeä epäonnistuneena. Tunteettomuus jyllää taas ahdistuksen kanssa, tuntuu niin pahalta, oksettaa, läskistää, tuntuu etten pysy kasassa. Lihoin kilon, neljän päivän aikana, se raastaa niin syvältä, en pysty ajattelemaan mitään muuta, en pysty kirjoittamaan mistään muusta, pää huutaa tätä kauhun kiloa uudelleen ja uudelleen, ajatukset ei pysy kasassa.
43,5.
En pysty käsittelemään tuota lukua, en saa rauhaa mieleltäni, ei, auttakaa. Olen ahminut, ahminut sitä saatanan leipää ja juustoa niin paljon, olen oksentanut, mutta ei, kilo! Koko pitkän piinaavaan neljän päivän ajan nousin sängystä, ahmin leipää, oksensin, kävimme kävelemässä, tulimme mökille, söin vittu sitä leipää ja muuta, mitä edessäni oli. Miten pystyin menettämään sen kontrollin, söin suklaata, keksejä, join mehua, kaikkea kielettyä. Täällä kotona, huoneessani, TURVASSA en ikimaailmassa saisi niitä alas. Tänään olen onnekseni vain juonut kahvia ja pepsimaxia ja jumpannut. Kävelin koulussa välitunnilla portaita edes takaisin, seisoin kun vain voin ja silti ahdistaa.
Ahdistaaaa, ahdistaaaa. Pää huutaa: "Olet läski, läski paska, epäonnistuja, luuseri, olet syönyt yli tuhat kaloria päivässä, olet läski, ruma, onneton, kukaan ei halua sinua, läski possu." Sekoan kohta tältä huudolta, en pysty kontrolloimaan päätäni, haluan vetää pään niin täyteen, että se hiljenee. Hiljenesi suosiolla, eikö se näe, olen saanut kontrollini, anna minun olla jo!
Huomenna vaa'an pitää näyttää 42 alkuista numeroa tai en kestä. En kestä nähdä ruokaa, kahvia ja tupakkaa. Ja pepsimaxia, ei muuta. Anteeksi tämä teksti, anteeksi, lopetan suosiolla, en pysty ajattelemaan muuta. Epäonnistunut paska.
Inhoan kiroilua.
Olen niin pahoillani, lupaan olla vahvempi, lupaan etten retkahda enää.
En koskaan.
Ps. haluaisin niin kertoa eräästä pojasta, joka sekoittaa pääni vaikka kerta kerran jälkeen annan pakit hänelle. Tänään hän oli niin surullinen, olisin halunnut halata, mutten pystyny. En pysty rakastamaan ennen kuin olen laiha ja kaunis, sain vihdoin kunnolisen syyn päämäärääni. Haluan olla laiha ja kaunis hänelle. Mutta nyt en halua ajatella häntä, en halua ajatella mitään, haluan vaipua niin rauhaiseen tajuttomuuteen, koomaan ja laihtua kauniiksi enkeliksi, laihaksi ja onnelliseksi.
I'm sitting here
I miss the power
I'd like to go out taking a shower
But there's a heavy cloud inside my head
I feel so tired
Put myself into bed
While nothing ever happens and I wonderPäätin kokeilla kirjoittamista koko pitkillä lauseilla, pätkiminen toimi paremmin, kun en viitsinyt kirjoittaa lähes ollenkaan. Nyt kirjoitusinto alkaa palailla uudelleen, koska en jaksa viettää enää kovin paljon aikaani ihmisten ympärillä, lähes kaikissa kaveritapaamisissa ja illanistujaisissa on rasvaista, lihottavaa ruokaa ja juomaa. Ei jaksa enää selitellä omiaan mahakivuistaan ja ei-nälästään.
Mutta olen kyllä todella ylpeä itsestäni! Seurustellessani lihoin huimaan 48 kiloon, joka on minulle aivan liian iso luku. Ja tuo suhteenpäättyminen, hirveää edes myöntää, mutta halusin erota, jotta minun ei tarvitse sietää poikaystäväni sanoja kuinka sopiva jo olen. Lapsellista, tiedän, mutta olen liian heikko tapellakseni yksin syömisongelmia vastaan. Mutta kumminkin, en ole koskaan painanut yli viidenkymmenen (en pysty edes kirjoittamaan koko lukua, numerofobia) ja tuo 48 on kuin kirosana, lähin luku joka on edes hiponut viittäkymmentä. Nyt paino on parin kolmen kuukauden aikana pudonnut 43,5 kiloon, 4 ja puoli kiloa, jeij! Vahvoin mielin kohti 42, 40 ja 36. Tosin nuo menkat taas mietityttävät, viimeksi painoni pudotessa 40 vanhempani uhkailivat laitoksella (joka olisi todennäköisemmin ollut parempi vaihtoehto) ja saimme yhteisvoimin nostettua painoni 45 kiloon, jolloin menkkani palasivat. En haluaisi kyllä niitä takaisinkaan, sotkevaa ja aikaa vievää jne jne, näin on paljon parempi.
En kyllä käynyt ostamassa raskaustestiäkään. Ensinnäkin a) en ollut päissään kun harrastimme seksiä, joten ehkäisy oli hoidettu kyllä ja b) olisimme varmaan huomanneet jos kondomi olisi ollut rikki. Varmaan. Nyt taas olen muutamia iltoja yrittänyt viihtyä kyseisen pojan/miehen(?) kanssa. Hän on vihjailut pienesti seurustelukiinnostuksestaan, mutta tämä ah-niin-ihana-tunnevammaisuus iskee taas itselläni ja alan ottamaan etäisyyttä. Periaatteessa haluan olla yksin ja periaatteessa en. Yksin ei sentään tarvitse näytellä, joka tosin luonnistuu minulta pelottavan hyvin. Olen myös huomannut todella manipuloivia piirteitä itsessäni, olen saanut vanhempani melkein riitoihin roiskimilla bensaa todella pieniin liekkeihin vain muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla. Jos vanhemmilla on keskenään riittävästi ongelmia, heillä ei jää aikaa huomioida liikaa minua, joten minulla on rauhaa laihduttaa.
Seurassa taas tämä ylikäytetty, mutta parhaiten kuvaava naamio nousee kasvoilleni ja hymyilen muiden mukana laittilimu sinisien sormien suojissa. Ja laskeskelen milloin olen ollut riittävän kauan heidän seurassaan, milloin olisi kohteliasta poistua. Ja välillä meinaa itkettää, kun "haluan mennä" on vaihtunut "pitää mennä".
Voimattomuus ja päänsärky meinaa viedä hengen ennen aikoja. Ja kylmyys, herran jumala kun meinaa koulussakin paleltua hengiltä, vaikka olisi kuinka paljon vaatteita tärisen kuin viimeistä päivää. En jaksaisi nousta sängystä aamuisin, haluaisin jäädä vain makaamaan paikoilleen, tuijottaa kattoa ja katsoa elokuvia, jumpata hiukan ja syödä puoli desiä kaurapuuroa. Sitten hiukan jumpata, kuunnella musiikkia ja antaa pään huutaa tätä tyhjyyttä mikä siellä nytkin velloo. Ja jumpata vähän lisää. En jaksa ajatella kunnolla ja teen mieluusti asioita, jotka ovat tuttuja rutiineja, jokapäväisiä pakkotoistoja. Ei jaksaisi nousta ja mennä kouluun, mieluummin vaipuisin omaan yksinäisyyteeni ja tyhjyyteen.
Mutta nyt käpertymään vällyjen väliin lämpimään lukemaan Tähtisumua, kun on vihdoinkin omaakin rauhaa, kirjat ovat ihana pakoreitti elämästä. On niin ristiriitaista, niin hyvä vaikka niin paha. Tyhjyyttä. Huoh.
Nyt on ollut
jotenkin hyvä olo
vaikka en ole tehnyt mitään
ihmeempiä
Ruoka ei maistu
ja kilot ei karise,
mutta menkat ovat yli viikon myöhässä
Mietin johtuuko se
neljän kilon laihtumisesta
tai yhdestä illasta pari viikkoa sitten
Jos ei viikkoon ala kuulua
hipsin apteekkiin
Tällä viikolla
vaihtui jakso
ja sain hipsiä ammattikouluun!
Suoritan kaksoistutkintoa
ja osa syy hyvään oloon
mahtaakin löytyä amiksen
nurkista
Siellä opiskelu on paljon
rentouttavampaa ja mukavaa
kuin lukiossa
Myös henkinen pahaolo
alkaa karista pois
Hymyilyttää aidosti
Olen huomannut yhden asian
Vanhemmat "tunnustelevat" minua
Pari vuotta sitten,
kun laihduin 40 kiloon
he tekivät samoin
Isä tulee yllättäen kutittamaan,
mutta erillä lailla kuin
viime kuussa
Ja poistuttuani kuiskii
äitini kanssa
Aamuisin äiti tulee silittämään
Kovakouraisemmin painaa
selkääni
Ja menee puhumaan hiljaa
isälleni
En malta odottaa,
että pääsen kotoa
Ei tarvitse miettiä
miten käyttäytyy
tai syö
kotona
Minulla on hyvät välit
kumpaakin,
mutta ainainen nalkuttaminen
kun en syö
raastaa hermoja
Mutta en halua ajatella heitä
ja heidän käyttäytymistään nyt
Nyt tuntuu hyvältä
ja haluan nauttia tästä tunteesta
Kauhistuttaa
kuinka hajalla olen
Bulimia pukkaa
oksennuksena elämääni
Inhoan tätä aikaa,
kun syön syön syön
ja oks oks oks
Koko päivän ajan
Itku kutittaa kurkkua
muttei tule koskaan ulos
Tämä repii minua
Ja mahaan sattuu
Leipää ja juustoa
Mikroon ja ketsuppia
Maitoa
Ja oks oks oks
Olin pari viikkoa
pahimmasta yli
Oksensin vain kasviksia,
joilla olin elänyt
Nyt taas ahmin
ja oksennan
Ja paino pysyy samassa
44 kiloa
Se tipahti jo
42,5 kiloon,
mutta viikonloppuna
ahmin ja oksensin
jätin lenkit välistä,
kun piti oksentaa
Menin lenkille
oksentamaan
Tämä on hirveää
En tarvitse sormia oksentaakseni
Oksennan vain ajatuksesta
ja vatsalihaksilla
Minun ei ole edes tarkoitus oksentaa
Se vaan tulee
Olen menettänyt kontrollin
En uskalla mennä kavereiden luokse
En jaksa nousta sängystä
Väsyttää ja itkettää
ja pelottaa
Tämä hajottaa minut
Välillä tuntuu,
että elän vain tämän vuoksi
Alkaa loppua syyt
täällä oloon
En jaksa enää
pidellä epävarmoin sormin
epävarmoista kohteista
En näe tulevaisuutta
En halua elää
tämmöisenä
En ansaitse
Joka päivä pitää jaksaa herätä
Opiskella, meikata, olla täydellinen
Hymyillä ja jutella
Minkä takia?
Ei ole syytä
Syy
syy
syy
Miksei minua päästetä pois?
Kuolen henkisesti
joka päivä
Niin lannistettu olo
Kyhjötän nurkissa
ja raavin ranteita
Keinuttelen lohdutusta
Yksinäisyydessä
Haluan kadota
Nyt heti
En kertoisi kenellekään
minne menisin
Paitsi yhdelle,
joka asuu niin kaukana
Omien ongelmiensa kanssa
Kun tarvitsisimme toistemme tukea
joudumme tukeutumaan viesteihin
Se ei riitä
Haluan pois
Päästäkää
Irtaudun kaikesta
Ja leijailen tyhjyyteen
Näkymättömänä
Sattuu
Sattuu kaikkialle
Käsiin, selkään,
mahaan, jalkoihin,
päähän, silmiin
Kaikkialle
ja en tiedä mistä johtuu
Sattuu fyysisesti
ja henkisesti
Hakkaan itseä,
jotta itkisin
En jaksa,
en jaksa enää yhtäkään lenkkiä,
yhtäkään punnerrusta,
yhtäkään kyykkyä,
yhtäkään oksennusta,
joka maistuu kasviksille
En yhtäkään melkein pyörtymistä
ruoka vajeen takia
Haluan olla laiha
En jaksaisi enää ajatella,
mutta haluan olla laiha
Jokaisen epäonnistumisen
ja onnistumisen jälkeen
Haluan olla laiha ja/tai
laihempi
Mutta en jaksa enää
ajatella paljon kaloreita
on kaikessa, joka
uppoaa minuun
Mutta ei ole vaihtoehtoja
En jaksa enää hymyillä,
tekopirteillä kaiken aikaa,
keksiä tekosyitä
Väsyttää, itkettää
ja oksettaa
Haluan vain unohtaa kaiken
Haluan nukkua
nämä ahdistavat päivät pois
ja herätä silloin,
kun kaikki on hyvin
Tämä kaikki pelottaa
Tunnustelen öisin luitani
Kuinka teräviltä ne tuntuvat
Pelottaa
ja hymyilyttää
Laihalaihakalorikalori
laihalaihavedävatsaasisään
laihakalorikalorilaiha
Ja ajatukseni eivät koostuu
enää muista ajatuksista
Nykyisin
on niin vaikea
hymyillä
ja jaksaa
olla
olemassa
Viikonloppu on mennyt niin kovin
äkkiä
En ole tehnyt kovin suurempia
Perjantaina kaveriporukalla
keilaamaan
Ja kaikki väänsivät karkkia
Paitsi minä
Litkin vissyä
ja hymyilin,
kun katseet eksyivät minuun
Halusin nopeasti pois,
skipata syömisrituaalin
Onnistuin,
selitin aikaisesta herätyksestä
ja muista menoista
Istuin yöllä ikkunan edessä
ja yritin vääntää itkua
Haluan tämän ahdistuksen,
järkyttävän painon
rinnalta tukahduttamasta
keuhkojani
Haluan itkeä
En ole itkenyt vuoteen
En pysty
Lauantaina kokkasin
perheelle ruokaa
ja sanoin syöväni huoneessani
Humps, hujahti ateria
muovipussiin tuuletusaukon
piiloissa
Tänään kyllä retkahdin,
söin ruokaa, karjalanpiirakkaa
ja patonkia
Ja oksensin
Miksi se on niin helppoa?
Miksi?
Ensi viikolla alkaa
koeviikko
ja en ole avannut kirjoja
En jaksa
En pysty
Haluan tehdä kaikkea muuta
kuin olla koulussa
Ihan mitä tahansa
En jaksa,
en nyt
Iski myös
hirveä kaipaus läheisyyteen
Kesällä
erosin pojasta,
jota en osannut rakastaa
Se tuntui velvollisuudelta
ja hänen kommenttinsa
"On niitä laihempiakin nähty"
Kalvaa edelleen sisälläni
Haluan olla laihin,
laihin ihminen täällä
Ja kenenkään ei tulisi epäillä sitä
Ei kenenkään
Huomenna kouluun
paleltumaan
Huulet sinertäen
Käperryn hihoihin
Palelee aina
paitsi kotona
Kahdet housut
ja kaksi paitaa
sekä villasukat
Niin kylmä
"Niin kovaa ihoa vasten,
niin kylmää vasten luitasi"
Kylmä
Tämä viikko
ja päivä
on sujunut mallikkaasti
En voi sanoa mahtavasti
Mieli tuntuu sekoilevan
Eilen sain mielettömän tilttikohtauksen
isälleni
Mutta sen ansiosta
juoksin viisi kilometriä
mutisematta
Juoksin, hah,
kulutin ne kalorit
HAH!
Tänään olen syönyt
vain kuudenkymmenen kalorin edestä
Kuudenkymmenen
JIP JEIJJ!!!
Ja syönyt kolme buranaa
Pää meinaa räjähtää
Ajattelin käydä terveydenhoitajalla
Voi olla migreeniä
Äidilläkin on
En jaksa enää
käydä koulussa
Aamulla lintsasin
kaksi liikuntatuntia
Liikunta
Miksi ihmeessä lintsasin ne tunnit,
joilla viihdyn edes vähän?
En jaksanut vain nousta
Päässä surraa
surrur rur
Ehkä sekoan
PIM
Hullu mikä hullu
Ei pysty keskittymään
oleelliseen
vaan laihduttamiseen
kaloreita, kaloreita
En pysty nukkumaan,
koska
...
KALOREITA SAATANA!
En pysty lopettamaan
Ajattelemasta
paljon jossakin on kaloreita
Ja kiusaan itseäni
Selaan ruokablogeja
Hakkaan mahaa
Vesi kielellä kiepun tuskissani
Kunpa voisin syödä nuo,
aah, herrajumalaannatuomullanytheti
Kävelen peilin eteen
Sivelen luitani
Kyllä luut
voittavat ruuan
Ja sekoan sekoan sekoan
Laihuus
kertoo
onnesta
ja
itsehillinnästä
Ja kuinka nauroin sisäisesti,
kun kaverini söivät karkkia,
joivat energiajuomaa
ja lihovat muodottomiksi palloiksi
Nauroin, nauroin
Nauroin niin kauan,
että itketti
Ja itkin ja itkin
Kuinka kateellinen olin
He syövät tuon kaiken
ja ei itke peilin edessä
niitä läskejä,
jotka kertyvät reisille
mahaan
solisluille
Niin helvetin kateellinen
Ja samalla sairaan ylpeä
Minä aion onnistua!
Hullu mikä hullu
Tulevaisuuteni
Elämäni
Seota hiljalleen
Ja nauraa hysteerisesti,
kun tajuan syöneeni yli viisisataa
kaloria
Pim Pom Pum
Lanka kerrallaan
järjen rippeet katkeaa
Nips naps
Mielessäni ahmin
ja oksennan
Suklaakakkuja
Leipiä
rasvaisen juuston kanssa
ahhh, mikä makuelämys!
Olen jumala!
Syön kaiken!
Uhratkaa ruokanne!
Onneksi on mielikuvitus
Hitto tämä tappaa minut
Tiedän sen
"If you don't eat yourself
You will explode instead"
PUMMM!!!
...
..
.
Hitto
Tämä viikko on ollut
täysin överi meinigillä
Olen syönyt
Oksentanut
ja jättänyt oksentamatta
Epäonnistunu oksentamisessa
Lihonnut
Lantioluut ei näy enää
Ikävöin niitä
Onneksi solisluut on vielä
Päätin nyt,
etten epäonnistu
Ensi viikolla
Kaikki puhtaalta pöydältä
Haluan sinne 40 kiloon
Edes
36 on niin kaukana
Ahdistaa
Väsyttää
Palelee
En jaksa olla koulussa
Lintsaan
Keksin tekosyitä
Äiti kriitisoi lenkkeilyä
"Ei kahta kertaa päivässä"
Lähdin tänään
kaverini kanssa
kiertelmään kyliä
Törmäsin ihmisiin,
jotka olin unohtanut
kaiken keskellä
En osannut olla
Halusin äkkiä kotiin
tai lenkille
Huokaus
Kukaan ei kutsu enää mihinkään,
kun ahkerasti kieltäydyin
Silloin kun ei halunnut mennä
sai ne kutsut
Nyt kun haluaa mennä
Kutsut jää saamatta
Ehkä mätänen yksin
Huoneessani
Kuihdun pois
olemattomiin
Viihdyn kyllä omissa oloissa
Ei tarvitse keksiä mitään
mikä mielyttäisi toisia
Muut luulevat
ylimieliseksi muijaksi,
joka elää toista elämää
Mutta ei
On vain väsynyt nuori,
joka unohtaa
miksi elää enää
Ehkä huomenna
olisi parempi päivä
ja neljäkymmäntä kiloa
Yhtäkkiä vain
PUM
Laiha, kaunis
Onnellinen
ja suosittu
Ehkä huomenna...
Tänään ei pysty
Kuihtuu, kuihtuu
Sisäisesti ainakin
Ja aikanaan
ehkä ulkoisestikkin
Nyt menen
sinne lenkille
Ja puntarin
voisin heittää
vastaantulevan
auton alle
ja nauraa
Itkeä hysteerisesti
Ja onnellisesti
hypätä
sen vaa'an
mukaan
PUM
...
"joen kuohuissa kuolleiden haudat
niiden luonako paikkani ois"
Tämä päivä
on ollut niin
sairas ja väsynyt
En olisi halunnut mennä
kouluun
Onneksi alkoi vasta myöhään
yhdeltätoista
Saatana
kun alkoi niin myöhään
Heräsin varttia vaille
kahdeksan
Ovi paukahti kovaa
Tajusin sekunnissa
Olin yksin
Ajattelematta
Nousin ylös
Kiirehdin talon läpi
Huhuilin
Kukaan ei vastannut
Kiirehdin pihalle
Autoja ei ollut pihassa
Yksi pyörä uupui
Ketään ei ollut kotona
Sekosin
Juoksin keittiöön
ja revin sämpyläpussin
yhdellä repäisyllä
auki
Rohmusin kolme sämpylää
Revin ne sormin halki
Kaivoin jääkaapista
juustoa, rasvaista
kermajuustoa
Lätkin sitä paljon
leipien päälle
ja mikroon
Sekosin ja pahasti
Syöksyin epätoivoisesti
muffinssivadin luo
Olin itse leiponut ne
En ollut syönyt niitä yhtään,
mutta nyt...
Ahmaisin niitä
helposti
Kaksi putkeen
Syöksyin mikrolle
Väänsin leivät
sekunnissa alas
En kerjennyt edes tajuta
Niiden kadonneen
mahaani
Maitoa päälle
Klunk klunk klunk
Rakastan maitoa
Vessaan
ja loput voittekin arvata
Rauhoituin
Menin kouluun
Pyörytti
ja väsytti
Haukottelin koko ajan
Nuokuin
En musita mitään
Ja viimeisellä tunnilla
Ajattelin ahmimista
Halusin ruokaa
Himoitsin sitä
En edes tuntenut
aamuisesta häpeää
Sekoaminen kuplii
uudelleen
Olin levoton
Vääntelin penkissä
Pakkasin tavarat
vaikka opetus oli kesken
"Pitää mennä käymään amiksella"
"Selvä, olisit aikaisemmin ilmoittanut"
"... anteeksi, heihei"
Sekosin portaissa
Juoksin ne alas
Meinasin ajaa kolarin
Olin holtiton
Pihalla
ravasin sisälle
kuin hengenhädässä
Revin vaatteet päältä
Tein sämpylöitä
samalla kun ahmin
suolakeksejä
ja maitoa
Ahmin, ahmin,
ahmin, ahmin,
ahmin, ahmin,
ahmin
ja
ahmin
Kaikkea
mahdollista
Halasin vessanpönttöä
Tunnin, pari
En ole enää varma
kuinka kauan
istuin paikallani
ja tärisin
Liian paljon aikaa olla yksin
Ahmimispäivä
Arkipäivä
Aina
Ja ne silmät
olivat sammuneet
elämältä
Kaikki meni pilalle
pilalle
Menin sitten sinne leffaan
Ahdistuin kotona,
ennen lähtöä
Ja ahmin
ahmin, ahmin, ahmin
Sipsejä
lisää, lisää, lisää
Kaivelin kaappeja
tärisevin sormin
Muroja, maitoa
Alas, alas, alas
Sulatin pakastimesta
sämpylöitä, nam
Laitoin päälle juustoa
ja hetkeksi vielä mikroon
Nielen, nielen, nielen
Heilutin jalkoja
epämääräisellä tahdilla
Purin, purin
Unohdan ja nielin
Oksensin lautaselle
En voinut estää
sairasta kehoani
Kompuroin käsi suun edessä
vessaan ja oks, oks, oks
Tärisin kauttaaltani
kun matkasimme kevarilla
Silmiäni painoi väsy
Leffassa
Kaikki muut
Väänsivät popcorneja
Itse tyydyin vissyyn
Ja hymyilin aidosti
"Mennää grillille"
Ei, ei, ei
Pitäisi mennä kotiin
"Tule"
Kanahampurilainen aurajuustolla
Light cola
Kiitos
"Mennään makuuniin"
Miksi?
"Ostetaan karkkia"
Minttusuklaapalloja
Salmiakkia
Valkosuklaariisipalloja
Syön, syön, syön
Ja en pääse oksentamaan
"Pitää mennä kotia,
aamulla aikainen herätys"
Juoksin korkkarit jalassa
itkukurkussa
Porukat oli tullut jo
Vaihdoin nopeasti vaatteet
Juoksin
Juoksin niin helvetisti
Ja oksensin
Pysähdyin oksentamaan
Onneksi oli pimeää
Ja myöhä
Toivottavasti kukaan ei nähnyt
Nyt makaan sängyllä
Itkun kutittaessa kurkkua
En ole itkenyt vuoteen
En pysty keskittymään
mihinkään
Ahdistaa, ahdistaa
Haluan itkeä
tämän tunteen pois
Ja nukahtaa
Kesän jälkeen
uskalsin ajatella
kaiken olevan hyvin
Yhtäkkiä romahdin
Ystäväni paljasti
Käyvänsä terapeutilla
Kärsivän masennuksesta
Minäkin paljastin
Kerroimme toisillemme
ahdistuksesta
ja uupumuksesta
Paljastimme kaiken
mikä on kalvanut
sisuksiamme
sen vuoden aikana
Vuosi,
silloin olimme viimeksi tavanneet
ja hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä
Hänen korvilleen
Paljastin ensimmäisen kerran
ääneen sairastavani
syömishöiriöitä
Halasimme tiukasti
Astuin junaan
Tuijotin tyhjyyteen
Muistan kuiskauksesi
"Olet tärkeä mulle"
Sinäkin minulle
"Älä laihdu enempää"
...
Ja kuinka se sattui
Palata takaisin tänne
missä minulla ei ole syytä olla
elää, hengittää
Vain pakotettuja aamuja
ja särkeviä lihaksia
Miksi vielä jaksan?
Miksi jaksan näytellä,
että kaikki olisi hyvin?
Elämä,
sitä ei ole luotu minulle
Kamppailen omassa mielessäni
kaiken aikaa
Ja loppua ei näytä tulevan
Ana ja Mia
Ne ovat yhdistäneet voimansa
Helposti he saavat
selätettyä minut
Jaloillaan pysyminen
ja aamuisin nouseminen
Ne vievät kaiken energian
Lintsatut tunnit
ja tekemättömät tehtävät
Selityksiä, selityksiä
Mikseivät he ymmärrä,
näe,
etten jaksa?
Haukkuvat laiskaksi
Pataluhaksi
Satuttavat lisää
Laiska,
tyhmä
ja saamaton
Niin vanhempani ajattelevat
minusta
Nuorimmaisestaan
Kohta en jaksa
En enää
Ja tänään pitäisi mennä leffaan
Popcorneja
Limukkaa
ja valheellsia hymyjä
Tekaistuja nauruja
Ehkä keksin tekosyyn
ja käperryn tähän
loppupäiväksi
Toivon, ettei kukaan tuttuni
löydä tämän blogin myötä
minua
tai ei ainakaan tunnistaisi
En tiedä mistä aloittaa,
mutta jotenkin on pakko
päästä purkamaan
kun muille ei voi
Kuinka useasti haluaisin
lähettää viestiä ystäville
"Jeij, olen laihtunut puoli kiloa"
Mutta en voi,
he haukkuisivat,
halaisivat,
auttaisivat,
nauraisivat,
kertoisivat
Satakuusikymmentäkaksi senttiä
ja neljäkymmentäneljä kiloa
Tavoite kolmekymmentäkuusi
He eivät ymmärrä
Haluan olla laiha,
kaunis
ja onnellinen
Jonakin päivänä
minä olen vielä
sitä mitä haluan
