Nyt ensimmäisen kerran tajusin mikä minua vaivaa. Olen riippuvaisuuksiin taipuva ihminen, addikti. Kaikki mistä olen joskus innostunut on johtanut pakonomaiseen toistamiseen ja suorittamiseen. Ei minulla ole unelmia muuta kuin addiktoitumiseen. Näin "lyhyelle" ajalle sanottuna olen addiktoitunut lenkkeilyyn, laihduttamiseen, alkoholiin, tupakkaan, oksentamiseen ja sitä rataa. Ennen näitä roikun jossakin harmittomimmissa asioissa. Olen suorittaja, teen asioita viimeiseen tippaan asti. Koin äsken niin suuren ahaa elämyksen, hyvä että edes kykenen nyt kirjoittamaan!

Jos sorrun johonkin tarpeeksi mielyttävään, sitä on vaikea lopettaa. Siis vau, tämä kuulostaa varmaan toisen korvissa omituiselta ja ei niin järkeen käyvältä, mutta...

Ehkä se sitten ajoi epämääräiseen hulluuteen, ainakin jollakin tasolla, mutta mitä sitten, nautin siitä! Olen aina jättänyt muut huomioimatta huomaamattomasti, jotta voin tehdä omat mielihaluni. En kykene selittämään sitä nyt, mutta lupaan, että tulen puimaan tätä asiaa tarkemmin vielä.

pidän sinut kylmänä

Jotenkin tuntuu siltä, ettei tuolla sisällä kaikki ole okei. Mahassani tai palleassa tai suolessa tai maksassa tai noh, jossain, joku ei pelitä kunnolla. Kun painan ylämahaa, siellä muljahtelee jokin todella oudosti ja tätä ongelmaa ei ole aikaisemmin ollut... En osaa selittää mikä ja mistä se on tullut, mutta se tuntuu joltakin suolikasalta tai turvonneelta joltain, joka ei liikahdakaan tuosta mihinkään. Niin ja siihen sattuu painaessa. En uskalla mainita asiasta kenellekään tai mihinkään ja öisin vain mietin pääni puhkin miten sen saisi pois.

Kesän onnelisuus ainakin kuoli pois taas vaihteeksi äidin tullessa muistuttamaan ensiviikkoisesta nuorisopsykasta. Ajattelin mennä lapsellisesti istumaan suu kiinni sinne sen ajan minkä minun täytyy olla. Tai sitten manipuloivan hullusti selittelen kaikkea muuta asiasta poikkeavaa. Sen tiedän, etten kumminkaan itse aio paneutua "ongelman ytimeen", kuten tuo eräs sitä kutsui. T-O-L-K-U-T-O-N-T-A. Kaiken lisäksi hävettää mennä sinne tällaisessa läskimähö nam nam kunnossa, miten tämmöisellä mänkillä nyt mitään ongelmia voisikaan olla kun ruoka maittaa ah nam heh heh.

Joo, tässä mielentilassa ei saisi kirjoittaa, mutta... ahdistaa vaan niin suunnattomasti.

Valittamista Vaa'attomuudesta

Tarvitsen vaa'an
tarvin vaa'an
taaarviiin vaaaa'aaaan
tarvin vaa'an
tarvin vaa'an
tarviiiin vaa'aaaan
tarvin vaa'an
tarvin vaa'an
tarvitsen vaa'an
tarvitsenko vaakaa
tarvinsen vaakaa
ollakseni onnellisempi
tai sekaisempi,
mutta joka tapauksessa tietäväisempi

Olen hukassa, peitossa kaikessa, kun en tiedä painanko 38, 41, 43, 45, 48 kilogrammaa. Olen sumussa, en uskalla poistua täältä mihinkään ja kaikki se painostus... KUINKA HELVETIN PALJON PAINAN NYT?!

Haluan vaakani takaisin!

edit// sydän taitaa tehdä kuolemaa...

Alone I break

Sää kyllä sopii niin hyvin mielialaani. Sataa, on harmaata ja mikään ei liikahdakaan pihatiellämme. Olen istunut melkein koko ajan kahdesta viikostani sisällä sen takia, että tunnen itseni niin lihavaksi joka puolelta, etten voi mennä pihalle. Koen olevani niin ruma, likainen ja rasvainen. En kykene tajuamaan kuinka järkyttävän yksipuoliseksi elämäni on mennyt parin vuoden aikana. Voisin jauhaa varmaan viikon putkeen kaikesta syömis- ja itsetunto-ongelmista.

Ihan hillitöntä... Joko istun kotona lihavana ja sitten kun tunnen olevani kevyempi, lähden ulos vetämään pään täyteen ja pilaamaan niitä viimeisiäkin ihmissuhteita, joita minulla on. Nyt kaikki lähti menemään alamäkeen kun kävin pienellä kesäreissulla ruississa. Dokasin, söin, oksensin ja sitä samaa vanhaa rataa, mutta 100 varmasti lihoin niin tolkuttomasti... joka paikkaa turvotti kotiin päästyä. Itkin autossa äidille kirjastosta tullessa, etten voi elää tällaista elämää, kun he vahtivat oksenteluani, syömistä ja kaiken lisäksi riistivät vaa'ankin. Kumminkin pystyin olemaan edes hiukan onnellisempi, kun tiesin miten kroppani voi.

Mielessä pyörii myös, miten pystyn enää seurustelemaan tulevaisuudessa? Häpeän niin paljon itseäni, sairauttani, heikkouttani, etten varmasti kykene koskaan, ikinä paljastamaan kenellekään mitään. Miten selittelen menkattomuuttani, syömättömyyttä, itkettyjä silmiä... vai pystynkö joskus luottamaan niin paljoa, että kertoisin kaiken? Tuntuu kumminkin niin etäiseltä... ja kuinka normaalit sitten tuomitsevat sitä, kun kerron oksentaneeni puoli vuotta tolkuttoman kasan rahaa pöntöstä alas. En ole varma olenko sanonut olevani biseksuaali tai panseksuaali, mutta entä jos rakastun mieheen, olemme vuosia yhdessä ja lapsikysymys nousee pinnalle. Uskon menettäneeni hedelmällisyyteni kokonaan monien vuosien epämääräisten menkkojen mukaan ja en ole tarvinnut ehkäisyä piiiitkiiiin aikoihin.

Hmph, hullunkurista edes, että nuoret tytöt miettivät tällaisia kysymyksiä iltaisin kun sataa ja kaikki näyttää niin onnettomalta. En kumminkaan haluaisi vielä ihan kaikkea luovuttaa, vaikka epätoivoisimmilla hetkillä se tuntuisi niin oikealta ratkaisulta. Haluaisin kokea ihan oikeaa onnea ja autuutta, mutta se on vain naivia ajattelua, jolla jaksaa pysyä pinnalla.

Ainakin toistaiseksi on löytynyt taas toivoa ja haaveita, mutta milloin tapahtuu taas niitä ratkaisevia asioita ja milloin olen sitten niin rohkea, että astun tyhjyyteen?

Voisipa aivot vaan sammuttaa välillä.


Pick me up
Been bleeding too long
Right here, right now
I'll stop it somehow

I will make it go away
Can't be here no more

Seems this is the only way
I will soon be gone
These feelings will be gone
These feelings will be gone

I can't be replaced

Kävin äsken juoksemassa sen saman vanhan tutun 10 kilsan lenkin, sinisen kioskin takaa kohti ylikapeaa tietä ja sieltä utuisen järven rannalle. Ennen tuon matkan juokseminen tuotti niin paljon nautintoa, se kokonaisuus juovutti pääni aivan sekaisin. Syksyisin varsinkin, hengitys huurtui ja tähdet loistivat mahtavasti taivaalla, varsinkin siinä pätkällä, jossa ei ole valaistusta. Nyt en kokonut kerta kaikkiaan minkäänlaista nautintoa, en pätkän vertaa! Ötökät inisivät, keuhkoihin pisti, sydän yritti tulla ulos rinnasta ja himotti vaan tupakkaa. Hittoo, haluan siihen samaan kuntoon kuin syksylläkin olin, joka päiväinen selvä rytmi; herääminen, kouluun, kotiin, alle 200 kalorin ruoka, lenkille, elokuva, lenkille, läksyt ja sänkyyn pyörimään musiikin tahdissa. Nyt kituuttelen itseäni ihme asioilla, jätän vastaamatta puheluihin, kirjoitan viestejä pyyhkiäkseni ne ja tuijotan televisiota ilman minkäänlaista tajua!

En ole punninnut itseäni aikoihin, koska äiti vei sen saatanan vaa'an. Olen yrittänyt punnita itseäni kaikkialla muualla, mutta hitto kun ei luonnistu. En VOI punnita itseäni vaatteet päällä ja minulla on aina jokin ihme viritelmä päällä niin, ettei sitä saa nopsasti pois ja takaisin. Jeesus kun säälittävää!

Olen menossa heinäkuussa Ruisrockkiin ja ainot huoleeni ovat kuinka lihavalta näytän (->paastoaminen) ja miten saan kuljetettua viinaksia sisälle. Yksi kaverini aikoo yöpyä porukkansa kanssa leirintäalueella, joten ajattelin viedä heidän autoonsa hiukkasen juomaa ja kävisin sieltä naukkimassa pientä humalaa. Toisaalta voisi piikittää hedelmiä, mutta kun ne pitäisi sitten syödä. Paha paha paha. Pitää jotain ratkoa.

Äiti soitti nuoriso psykiatrille tai vastaavalle ja onneksi kesäruuhkat estävät pääsyni sinne. Nyt annettiin ehdot; täytyy parantaa tapani niin saatan säästyä reissulta psykalle tai alkaa puhumaan vanhemmilleni. Jälkinmäistä en aio tehdä ja en tiedä pystynkö parantamaan tapojani, mutta se on varma, etten tule puhumaan sille tädille/sedälle mitään. En koe tarvetta puhua kenellekkään, en varsinkaan näin nöyryyttävästä asiasta.

En kykene vielä paranemaan, taidan olla niitä ihmisiä, jotka eivät vain parane...

"Ja sitten kuolin."

My my my my my
Yet another time I'll try
To understand my
My my my my mind
I's ahead, behind
I must unwind

So fucking fucking.... FUCK

Vitun vittu olen kusessa. Äiti sai kiinni oksentamisesta ja nyt he isän kanssa aikovat pakottaa minut sairaalaan. Vittu mä en kestä, en tosiaankaan jaksa jäädä kattomaan semmosta paskaa ja vitut oon menossa plaapattamaan millekkään kurttusella voi voi tädille mitään. Mielummin tapan itseni kuin menen nolaamaan itseni sinne.

Vittujen vittu en jaksa enää.

Take care of me

Tämä päivä on ihanasti valunut hukkaan peiton suojaavassa sylissä. Kuola valuen tuijottelin telkkaria, makasin liikkumattomana tietokoneen edessä ja litkin light 7uppia. Nuuskasin, poltin, ahmin sekä oksensin, mutta... tällä kertaa se yksinäisyys, hiljaisuus ja kaikki tuntui jotenkin kotoisan turvalliselta. Selailin idioottimaisia kuvia ja räkättelin äänekkäästi, harmi kun talossamme ei kaiu. Illemmalla sitten raahauduin suihkuun, meikkasin ja pynttäsin itseni todella tiptop kuntoon ja lähdin pyörähtämään meidän pikku privaatti kaupoissamme Ruotsin (ruotti, mietin kauan miten se pitikään oikeaoppisesti kirjoittaa) puolella ostamassa kaikkea pientä kivaa sekä halpaa! Tuoreananas maksaa täällä kaupoissa 2 euroa kun taas toisella puolella 1,5 euroa. Voin mennä aina ostamaan halpaa ananasta ihan sen koristeellisuudenkin vuoksi. Katkerana tuijottelen sitten sitä täällä kotona ja himoitsen sen makean raikasta sisältöä, jota en uskalla syödä.

En ole laskenut kaloreita tai tehnyt pakonomaisia jumppia nyt ollenkaan. Jotenkin väsyin siihen kaikkeen, korvasin sen totaali syömättömyydellä, kahvilla, viinalla ja silleen. Vihaan silleen päätettä, mutta höpisin sen äsken ääneen ja en voinut vastustaa sen ylös kirjoittamista. Viikonloppuna olin todella pahassa kunnossa, en muista puoliakaan, makasin vessan lattialla varmaan kaksi tuntia välillä yökkien ja todella ihana, rakas ystäväni istui koko ajan vieressäni ja itki. Itki, itki ja itki. Selitti kuinka huolissaan on minusta ja kuinka ajattelee minua iltaisin pelon sekaisin tuntein. Yritin lohduttaa, etsin kaikkea kumoavia sanoja hänen väitteilleen ja nieleskelin pahaa oloa kaikin parhain. Se oli kyllä lohdullista nähdä toisen itkevän minun takia, vaikkei sitä haluaisikaan. Pienesti saa toivoa siihen, että on ihmisiä, jotka välittävät.

Minulla ei ole mitään järkevää selitettävää ikinä ja tuntuu välillä näiden tekstien olevan niin turhaa. Mukavaa on kyllä kirjoitella joskus "mitä kuuluu", varsinkin kun ei ole niin sekaisin syömishäiriöstä. Pää lyö taas niin pahasti tyhjää, etten oikein tiedä kuka ja mikä olen. Mutta mutta... Haluaisin vain olla täydellisyys kaikessa perfektiosuudessani, mutta se on liikaa vaadittu pieneltä ihmiseltä.

Mad, mad world...

I'll be what I will be

Haluaisin kirjoittaa, mutta en saa lauseita aikaiseksi.
Väsyttää, mutta en saa unta.
Oksettaa, mutta en saa mitään ulos.
Viillätyttää, mutta en löydä terää.
Kuolettaa, mutta en uskalla tappaa.
Läskittää, mutta en saa itseäni laihemmaksi.
Humalluttaa, mutta ei ole viinaa.
Sosiaalistuttaa, mutta en uskalla soittaa kenellekkään.
Lenkkeilyttää, mutta pihalla sataa.

Jotenki epäonnistunut olo tällä hetkellä. Mutta hei, on minulle kuulunut nyt hyvääkin, mutta kun kuuluu hyvää, siitä ei saa niinkään raportoiduksi. Paljon helpompi on anonyymisti kertoa kuinka koskee. Hyvän olon ollessa haluaa jakaa sen muiden kanssa, pahan olon ollessa haluaa märehtiä sitä yksin.

How simple simple simple... Rakastan toistamista, uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että se pyörii päässä, spin spin spin, thinspiration.

Ehdottomasti järkevyys ja aikuistuminen on niin yliarvostettua. Kivempi olla hieman sekaisin ja lapsellinen, ainakin muut ihmiset saa nauraa, hah hah haa. Onneksi voin myöntää olevani niin kakara, hävettävämpää on esittää ah-niin-aikuista.

Ehkä saisin dvd:n pyörimään ja voisin hukata pari tuntia turhuuteen. Huomenna leivon muffinsseja, oksennan taikinaa ja tukehun mustikkaan. Sellaista...

Where once was light, now darkness falls
Where once was love, love is no more
Don't say goodbye
Don't say I didn't try

Children waiting for the day they feel good

Hei, minä olen hengissä vielä. Ainakin toistaiseksi, on tapahtunut niin paljon. Jäin kiinni bulimiakierteestäni ja äiti on raivona. Hän myös sai kiinni menkkattomuudetani ja painonpudotuksesta, joten... Tulin juomasta y7htenä päivänä kotia, maha oli täynnä tavaraa, viinaa, boolia, ruokaa ja oksennuskertoja. An5teeksi, olen humalassa, joten teksti takkuaa pahasti. Tposiaan, äiti punnitsi minut sitten kun en pysynyt enää pystyssä ja autosta oli kanneuttu sisään. Painoin kaikkineen ruokineen 40 kiloa ja hän huolestui kovasti. Haluaisin, että äitini kuolisi, jotta saisin olla rauhassa. Voiko tytär ylipäätänsä toivoa edes moista? Itkettää taas ja aina, ei minulla taida muuta fiilistä ollakkaan.

Haluaisin niin avautua ihmisille, periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun asiat ei vaan ole. En edes tiedä kuka olen, eksyin vaan niin pahasti... Yritän uskotella, että löydän syyn vielä huomiseenkin..

Ajattelin lopettaa lukion, jotta pääsen ensi vuonna muuttamaan Turkuun. Asun nyt täällä korvessa, lapissa, jos en ole asiaa maininnut...

Toivopttavasti asiani paranevat vielä jonakin päuvänä, olen hokenut tätät samaa, mutten voi asialle mitään...

Näin itsekkäästi se on suurin toiveeni...

And I find it kind of funny
I find kind of sad
The dreams in which I'm dying
Are the best I've ever had
I find it hard to tell you
I find it hard to take
When people run in circles it's very, very...
Mad World...
Mad World

Hitto, toivottavasti nuo sanat meni nyt oikein, jätkät on suihkussa ja kuuntele tuota niin haikeana... Ja syön salaa karkkia pussista, jpoka on jäyetty pöydälle ja juon vodkaa ala jäämät ylioppilasjuhlat isoveljeltäni... Kyllä kaikki vielä joskus kääntyy hyväkjsi

Ei ole oikein mitään, mistä haluaisin kirjoittaa

Miten sen sanoisikaan paremmin, kuuluu hyvää ja huonoa, sekavaa ja turhaa sekä tätä ihanan hoettua lausetta: sitä samaa. Tullu taas sekoiltua. Koulussa olen sentään käynyt, en ole lintsannut päivääkään. Kaupassakin on tullut käytyä. Laskeskelin, että pelkästään omista rahoista on mennyt noin 300-400 oksentamistarpeisiin. Kuinka perseestä!

Tänään eräs tyyppi sanoi, että käteni näyttää vanhalta kun siinä on niin paljon irtonahkaa. Mitä ihmettä, ei tuollaisia asioita tarvitse kertoa toisille, vitut haluan kuulla kuinka olen läski vanha korppu jo 18-vuotiaana! Miksi toisten negatiivisia osia ulkonäöstä pitää mennä kommentoimaan, inhoan sitä! Tänään yksi luokkakaveri sanoi toiselle "...mutta sulla on ihan hirveät kulmakarvat." Miksi, oi miksi miksi miksi näitä mielipiteitä ei vain voida pitää omina tietoinaan?! Kyllä kaikki varmasti tietää näyttävänsä paskalta joskus, tai näyttävänsä vastapainoksi siltä miltä haluaa, idioottimaista kun meidän muiden sitten pitää tulla kommentoimaan tuolleen tylysti. Ja siis kun kaveri ei sanonut tuota läpällä tai vastaavasti, paukautti vain ilman minkään sortin syytä PAM. Näin kuinka se toinen pahoitti mielensä. Pahoitti oikeasti, kaikki varmaan näkivät sen. Tulin niin surulliseksi hänen puolestaan, teki mieli mennä halaamaan ja sanoa "hyväthän ne on", koska niissä kulmakarvoissa ei tosiaankaan ollut mitään vikaa! ARGH! Välillä tuntuu, että keskityn ihan vääriin asioihin.

En pysty pitämään nyt minkään sortin tasoa yllä, onneksi edes kevät jaksaa pinnistellä tähänkin synkkyyteen pienellä ilon pilkahduksilla. Väsyttää, lääke painaa painaa painaa miksi kaikki ei voisi olla okei?

Monochrome floors, monochrome walls
Only absence near me,
Nothing but silence around me.
Monochrome flat, monochrome life
Only absence near me,
Nothing but silence around me.

Sometimes I search an event
Or something to remind,
But I've really got nothing in mind.

Sometimes I open the windows
And listen people walking in the down streets.
There is a life out there.

But don't be scared,
I found a good job and I go to work
Every day on my old bicycle you loved.

Anyway, I can try
Anything it's the same circle
That leads to nowhere and I'm tired now.

Anyway, I've lost my face,
My dignity, my look,
Everything is gone
And I'm tired now.

Pelkojeni unissa

En tiedä milloin aloin pelkäämään elämää. Pelkään niin paljon kaikkea mitä tulisi rakastaa ja haalia. On vaikea selittää enää käytettyjä tekosyitä muille kun ei uskalla yksinkertaisesti myöntää. Niin hullua kuinka pienestä asiasta voi kehkeytyä näin likaista ja rumaa. Muistan kaikkien sanat eloisasta ulkokuoresta ja puheesta pulppuavasta suusta. Ihmiset nauroivat jutuilleni, olivat mukana ja halusin heidän olevan rinnallani aina. Sitten sain päähäni tämän saatananmoisen laihduttamisvimman ja nyt se on repinyt sieluni ja eloni kappaleiksi. En olisi ikinä uskonut pari vuotta sitten menettäväni toivoni ja kontrollini näin pahasti. Yksinäisyydestä ilman muita tuli suurin lohtuni, koska pelkään, etten mielytä heitä tarpeeksi.

Pelkään.

Ystävien ja kosketuksen pelko on nyt suurinta mitä pinnalla on. En jotenkin kestä törmätä tuttuihin ihmisiin, ainoastaan perheenjäseniin, mutta tietyssä rajassa. Viikot ovat pahimpia, arkisin kun pitää nousta pelon sekaisin tuntein suihkuun ja kouluun niiden arvostelevien katseiden alle. Haluaisin niin kovasti muuttaa pois omaan talouteen. Kohta, kohta, kohta, enää muutama vuosi, kohta kulta pieni, jaksa vielä.

Kiljun vain haparoiville sormilla "älä koske muhun!"

Itkettää. Mietin kaikkea mitä haluaisin yrittää selittää, mutta ne lauseet, jotka kirjoitan tai sanon kuulostavat niin tolkuttomilta. Päivästää toiseen, tunnista minuuttiin ja siitä sitten sekuntiin kelaan vain sitä samaa vanhaa mantraa niin kauan, että se katkeaa ja ahmin. Miten helvetissä ruoka ja oksentaminen voi hallita näin vahvasti maailmaani. Miten voin olla ylpeä vetäessäni sen kaiken napaani ja oksentaessa sen kaakeleille. Ainoa sana, mikä on mielessäni oksentaessani, on sairasta. Jokaisen yökkäyksen jälkeen se nousee mieleen, kiljuu mielessäni ja hakkaa tietä vapauteen. Sairasta, sairasta, sairasta. Välillä keinun polvien nojatessa posliiniin kuiskien sitä ääneen. Teen siitä todellista minulle ja vannon joka kerta sen jäävän viimeiseksi. Sitten löydän itseni käpertyneenä sängystä kuiskien sitä sanaa, toistona toiston jälkeen.

Halusin vain onnea tällä kaikella, ajattelin miten tulisin onnelliseksi muutaman kilon painon pudotuksella. Luulin ilmeisesti onnea vääräksi ja eksyin siltä oikealta polulta, mistä olisin sitä saanut. Nyt en tiedä, miten sitä saisin. Nyt olen vain viallinen erä hyllyllä, joka päätyy roskakoriin ajan mittaa.

Olen sinun pelkosi
viitoitan sulle tien
olen sinun kauhusi
ja mukanani vien

Ja täältä tulen mä
tule lähemmäks
viimeinkin päättyy
elonties

kuuluu huonosti

En pysty kirjoittamaan. En pysty tekemään oikein mitään. Ruoka, sen ahmiminen sekä deletoiminen ovat kaiken päälimmäisenä nyt.




2 croissanttia
200 g kuivattuja banaaneja
puuroa, puuro, puuroa+marjat
kasviksia sinapin ja juuston(<3) kanssa
300 g dumleja
120 g daimeja
100 g digestivejä
muroja, muroja, muroja x 100
maitoa, maitoa, maito x 100
leipää, kaikensorttista, juustoa ja voita
smoothieita
jugurttia
2 pakettia jäätelöä

Ei vittu, en muista enempää.. Tai noh, en halua myöntää. Ei tässä muuta. Tai noh, piti mennä leffaan, kahville ja vastata puhelimeen jos se soi, mutta jätin kaiken välistä ahmiakseni oksentamisen ilosta. Jeij. Paino 43.



Inhoan ja häpeän.

Vautsi

Vau, pitkästä aikaan vaivauduin kirjautumaan tänne ja mitä täällä odottikaan!
Sain sekasotkulta palkinnon, kiitos todella paljon! Todella jännittävä ja piristävä kyllä, ihka ensimmäinen kaiken lisäksi :)

Säännöt tähän palkinnonjakoon menee seuraavasti:Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Olen ihan noviisi tässä hommassa ja valitseminen oli todella vaikeaa. Olen ujo kommentoimaan ja luen monia blogeja piilossa ja tuntuu nyt hassulta antaa palkintoja teille. Joka tapauksessa, nyt meni näihin osoitteisiin:

Ysanne: avojaloin

Lasiprinsessa: särkyvää

lokakuu: Vesivärejä pilvettömälle taivaalle

Kaffein: Kahvia mustana

sekasotku: Button repertory

Kaikkien teidän blogit ovat ihania ulkonäöltään ja sisältöineen. Jokaiselta olen löytänyt jotain mihin samastua, ihastua tai muuta vastaavaa. Osa on kyllä suhteellisen uusia lukukokemuksia, mutta se ei ole haitannut valinnoissani.

Hihihi, jänskättipä tätä tehdessä, kiitoksia vielä :)

kaunis on rumaa, tiedän

En ole ikinä ollut näin buliminen mitä nyt olen. En pysty minkäänlaiseen normaaliin syömiseen, en voi edes koulussa kahvilassa tuhlata 60 senttiä ihanaan ja tuoreeseen mokkapalaan, joka loistaa lasisessa vitriinissä. En voi upottaa kahvin lämmittämää lusikkaa sen suklaiseen kuorutukseen ja murusia huulissa hipsiä vessan kautta taas tyytyväisenä ruodussa. Ai miten niin tänään haaveilen moisesta herkusta?

Aina voi haaveilla. Kolmannen kupin jälkeen kahvia kuvittelin olevani syömättö koko päivänä. Se on toinen vaihtoehdoistani. Toinen on järjetön ahmiminen ja oksentaminen. Sekin on kyllä houkuttelevaa. Ja arvatkaa vain mitä olen tehnyt viimiset kolme viikkoa? Ahminut ja oksentanut HYVÄLLÄ OMATUNNOLLA. Syödessäni pussillisen paahtoleipää, sitä kaikkein vaaleinta VOIN KANSSA (jota en ole syönyt vuoteen, rehellisesti) ja nielessä kolme litraa maitoa paketillisen suklaamurojen kanssa olen hiipinit ah-niin-salamyhkäisesti vessaan, jossa äänettömästi annan ruuan valua sisuksistani valkoiselle posliinille. Siitä innostuneena palaan keittiöön vatkaamaan kermavaahtoa, jota levitän kaikkien leivosten päälle. Kuohkean mustikkapiirakan, rasvaisten kampanisujen ja laskiaispullien hillon päälle. Ja lisää sitä ihana kylmää maitoa nam kuinka se valuu kylmänä kurkusta.

En varmaan kirjoita hetkeen. En halua kirjoittaa tämmöisestä. Tai haluan. En minä tiedä. Paino kävi 39,2; mutta nopeasti ahmin sen 42, jolloin oli pakko ahmia vielä lisää ja oksentaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

Joo moi.

tahdoin vapautta, kauneuden nälän

Nyt suutun todenteolla jos tämä ei lopu. Taas tuli ahmittua, mutta tattadaa mikä poikkeus tänään, en oksentanut niitä lihottavia kaloreita pois. Paitsi jäätelön. Jäätelö on omalla tavalla niin paha juttu, se ei pysy sisällä enää vaikka kuinka olisi lupa sitä syödä. Se vain liukuu ulos sisuksistani, aukaisen vain suuni raolleen ja se purskahtaa ällöttävän makeana ulos, maistuen täysin samalla kuin sitä syödessäni. Haluaisin tuntea sen ihanan tyhjyyden, joka humisee mahassani ja hivelee korviani, mutta nyt en saa sitä, en ainakaan ennen yötä.

En saa edes minkään sortin nautintoa syömisestä. Ruoka maistuu nykyisin niin tuhkalta suussani, mutta minun on vain pakko saada tuntea se siellä. Mitä mukavamman tuntuista, sen parempaa ruokaa. Juusto on kyllä ehdoton ja murot, ne rapisee oikein mukavasti ja maito on aina ihanan kylmää. Tänään söin kaksi lautasellista muroja, kaksi kasvispihviä juustokuorrutteella, tomaattikeittoa 300 ml, puolikkaan kanapihvin (lihaa!!! mikä mua vaivaa), litran jäätelöä ja pannukakkuja. Pannukakut olivat kyllä todella huvittavan reissun takana, äidin nukkuessa hiivin keittiöön ja valitsin sellaisia paloja lautaselta, ettei niiden uupumista huomaisi niin helpolla. Hah hah, ketä tässä edes huijaa tällä höllyvällä massulla. Höllyn löllyn ja maanantaina pitäisi mennä kouluun, enkä ole tarpeeksi laiha.

Huomenna en syö mitään. Ärsyttävää kuinka ruokapainotteiseksi tekstini taas menevät, en haluaisi jauhaa niistä, mutta en pysty lopettamaankaan. Eivät aivonikaan lopeta ruuan ajattelemista, miten tässä muka voisi keskittyä mihinkään muuhunkaan.

Pakkomielle. Minulla on niitä useita, mutta nyt haluan keskittyä juustoon, X-hyppyihin, pepsimaxiin sekä coca-cola ligh plus green teehen. Juuston on kaiken pahan alku ja juuri. Sen jokainen muoto ja maku on oikeasti hyvää, voisin varmaan vetää paketillisen juustoa ja se maistuisi koko ajan yhtä taivaalliselle. Ja kaikki ruoka johon tulee juustoa on pakko olla hyvää. Varsinkin jos se on kuorrutettu juustolla. Juusto. Kuinka ihana pelkästään sen sanominenkin on. Sulanut juusto lähes minkä vaan kanssa, nam. Pannukakku ja siinä makean suolainen juustoviipale. Juuuustoa. Tosin välillä se on todella ällöttävän näköistä, ulkonäkö ei vastaa sen makua, joka hivelee makunystyröitä. Mutta aina voi sulkea silmänsä totuudelta, eikö?

X-hypyt. Teen niitä päivittäin ainakin tuhat, yleensä enemmänkin. Jos syön jotain, niitä on pakko päästä tekemään. Harmi kun kavereiden luona ei kehtaa alkaa hyppiä ja kuiskimaan "yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, see, kasi, ysi, kymppi, yytoo, kaatoo..." Kotona ollessani minulla on aika. Viidentoista minuutin välein pitää tehdä sata hyppyä. Tai muuta vastaavaa. Niitä pitää tehdä aina, pyöreän, punaisen sekä pörröisen mattoni päällä, jotta pienet tömähdykset eivät karkaa muiden korville. X | X | X|.

Pepsimax ja uutuus rakkauteni colalaittigreentee. Ne pitää olla tölkkeinä, pullotettu maistuu niin paljolle, lämpimämmälle. Onneksi asumme ruotsinrajan vierellä, joten voimme hakea lavoittain 40 sentin tölkkejä. Pidän niitä piilossa varastossa, jottei isoveljeni juo niitä. Niistä en voi kertoa yhtä paljon, kuten juustosta. Taivaallista on vetää jotain niin hyvää 1 kalorin verran - ja kaiken lisäksi tuossa cola tölkissä lukee no calories. Se on melkein rakkaustunnustus, oih.

Tämä on todella pöljä postaus. Tai sitten minusta tuntuu pöljältä. Ei auta, menen tekemään hyppyjäni rauhoittuakseni ja sitten voisin tehdä kuntopiiriä. Jotain, joka kuluttaisi nämä läskit kadotukseen.


EDIT// lisätään sitten toinen litra jäätelöä ja oksennus reissu. Sekä kolme dominokeksiä. Jos vaikka maanantaina tapahtuisi auto-onnettomuus ja ei tarvitsisi kohdata toisia ihmisiä epäonnistuneena pallerona.

it's so lovely be an ahmattiii

Matikka 7: 9- (80%) ja 10- (20%)
Matikka 5: 10
Kemia: 9½
Englanti: ???

Huomenna on englannin koe, johon en jaksa lukea. Huomenna on myös ne rästisanakokeet, jotka lintsasin. Huomenna on vain tunti koulua. Huomiseksi on lupaus kaupunkikierroksesta kaverini kanssa. Huomiseksi täytyy kiertää kaupan kautta. Huomiseksi täytyy keksiä syy ahmimiseen.

Tänään oli syy ahmia. Tänään upposi mahaani kolme lautallista muroja, kaksi croissanttia, kanakeittoa(!!! siinä on lihaa), 300 g lakritsia, litra jäätelöä, juustovoileipiä ja litra maitoa. Tänään kumarruin pöntön edessä kuin halpa petturi. Tänään oksensin itseni polvilleni heikotuksesta. Tänään en ollut onnellinen.

40 kg. läski läski läski läski läski, nauran sun läskeilles, haahaahaa.

eikä tämä ole leikki ollenkaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut




"Mikset sinä syö?!"
Ei minun ole nälkä.
"Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa elääkseen!"
Niin, ihmiset tarvitsevat ruokaa elääkseen, ei kuollakseen.
"Ei tuolla määrällä pärjää!"
Kyllä pärjää, tässähän minä olen.
"Ottaisit vähän ettet näyttäisi noin sairaalta."
Sairaalta, en minä ole sairas ja ei kiitos, olen lihava.
"Sinun pitää syödä ainakin kaksi lämmintä ateriaa."
Mitä vittua?
"Perunaa, spagettia, riisiä.."
En minä pysty kun sattuu.
"Piristyisit kun söisit!"
Masentuisin.
"Et vietä enää aikaa kavereiden kanssa."
Niin, koska olen läski.
"Paljon painat?"
Liian paljon.
"Mikä on sitten hyvä?"
Luvullisesti kolmekymmentäviisi kuulostaa kivalta, näöllisesti...
"Miksi teet tämän itsellesi?"
En tee itselleni mitään.
"Miksi kidutat itseäsi?"
Ollakseni kauniimpi ja laihempi.
"Haluatko kuolla?"
Itseasiassa kyllä.
"Vitsailetko?"
Näytänkö siltä?
"Voinko auttaa jotenkin?"

Tapa minut.

- eräänä aamuna

En muistanutkaan kuinka ihana on kääriytyä peittoon vihon sekä kynän kanssa ja piirtää. Taustalla helisee kauniisti Tenhi, uusi rakkauteni (CMX kulta, en ole unohtanut sinua, meillähän on avoin suhde!) ja kynä juoksee välillä hitaasti, välillä nopeasti, kevyesti ja upoten syvälle. Tätähän voi verrata seksiin, eri tahtia eri kulmista, loppu tuloksena joko tyytyväisyys tai pettymys. Piirrän luurangon laihoja tyttöjä rikkinäisissä vaatteissa, piirrän uhkeita naisia tiukoissa korseteissa.

Juoksen kuumeisena olohuoneeseen
"Isä, isä, ettekö te ostaneet nyt syksyllä skannerin?"
"Joo, ostettiin, kui?"
"Missä se on?"
"Varastossa."
"Asennetaanko se ens viikolla?"
"Kyllä kulta, millainen olo"
"Liian hyvä sairaaksi."

Palaan hiipien kissamaisesti huoneeseen ja syöksyn omaan pieneen maailmaani, joka ei ulotu sängystä kauemmaksi. Huoneeni on sotkuinen, papereita ja roskia sängyn ympärillä. En ole noussut koko viikonloppuna tästä, maannut koneen, musiikin, kemian ja piirtämisen kanssa. Ajatukseni eivät vieläkään kulje, sen takia en varmaan kaipaakaan niin paljoa seuraa. En ole vaihtanut kahteen päivään vaatteita, en näe syytä siihen. Olen heittänyt matikan ja kemian kirjoja kilpaa seinään ja syöksynyt himokkaana piirustuslehtiön kimppuun. Kuinka ihanaa onkaan piirtää, kuinka ihanaa on kirjoittaa merkitykselliseen kuvaan tärkeitä sanoja.

Piirtäminen on niin rentouttavaa, en edes muista milloin viimeksi olen tehnyt sitä. En pysty käsittämään miksi olen jättänyt sen edes taka-alalle, rakkaani, löysin sinut uudelleen! Herään aamulla kasvoissa mustetahroja ja sormet kietoutuneena kynän ympärille. Makasin siinä liikkumatta useita minuutteja.

Huomenna pitää sitten nousta.

minussa on kirjoitusta kovin vähän tänään
mahtavia suunitelmia suuriin valloitusretkiin
en etsi sovitusta, enkä kaipaa kunniaa
minä olen unohtanut miltä tuntuu rakastaa

ps. koulu menee perseelle

sameiksi silmät suru ikuiseksi

Kyltynyt kivusta
liian alas lähelle pohjaa
ei aurinko ei kuu
harmaa valo silmään
toivo on ontto kaluttu uni
viha kasvaa päälle
huumaava kahluu
tunnetta ei tavoita

Minulla on luonnoksissa kasoittain aloitettuja tekstejä, joita en ole pystynyt kirjoittamaan loppuun. Välillä teksteistäni (tai noh, aina) puuttuu pointti, alku sekä häntä. Niillä ei ole merkitystä. Kirjoittelen vain haikuisia sanoja jostakin paremmasta, mitä tuskin voin saavuttaa. Mutta kai se on parempi edes haikailla ja toivoa, se pitää vielä hengissä, usko ainaiseen parempaan. Harmittaa katsella koulussa kuinka se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

En osaa enää määritellä milloin olen onnellinen. Ennen olin onnellinen kun en syönyt päiviin mitään, olin onnellinen kun en koskenut herkkuihin. Olin onnellinen kun sain juosta jalat rakoilla musiikin hakatessa roikkuvista hiuksista. Olin onnellinen monesta asiasta, jos ne nyt voi laskea onnellisuudeksi. Olin ainakin ylpeä, hymyilin ja nojasin seinään tuijottaen peiliä. Nykyisin vihaan peiliä ja vaakaa, karttelen niitä kuin ruttoa.

Kävin joskus joulun jälkeen viimeksi vaa'alla, en uskalla mennä sen luo enää, en halua nähdä tuomiota tulevasta päivästäni. Pukeudun isoihin, peittäviin vaatteisiin, en halua muiden näkevän minua, vartaloani, läskiä. En osaa enää olla syömättäkään. Olen syönyt nyt kahden päivän aikana valehtelematta 5000 kaloria, juossut vessassa oksentamassa, tunkenut sormia kurkkuun huoneessani. Jättänyt oksentamatta. Ruuan sulatus on niin sekaisin, etten pysty tekemään mitään, mahaa kivistää ja se kramppailee. Makaan öitä sängyssä jalat koukussa ja myötäilen kipuaaltoja. En jaksa tätä enää.

Nykyään en tee muuta kuin menen kouluun ja tulen kotia. Perun kaikki sovitut tapaamiset, en pysty olemaan muiden seurassa. Olen niin vainoharhainen, katkera, kateellinen, väsynyt ja surullinen. Ei sitä muuten voi edes kuvailla. Huudan vain äidille turhautumistani, makaan sängyssä, välillä otan kannettavan syliini. Koulu menee perseelle, en kestä tätä elämää, haluan vain pois nyt HETI.

Turhauttaa turhauttaa TURHAUTTAA. Valittava kakara, joka sekoaa aivan kohta. Enkö saisi lopettaa koulut, muuttaa Lappiin jonnekin tunturiin työskentelemään tai mennä Intiaan ryyppäämään itseni hengiltä. Minä olen sellainen ihminen, joka tarvitsee jonkin syyn pysyäkseen tilanteessa. En pysty syyttä tekemään melkein mitään, kaikella täytyy olla syy. Lapsellista. En näe tulevaisuuttani, nykyhetkeäni, itseäni. Olen niin hukassa. En tunne enää mitään.

Pahoittelen tasotonta vuodatustani. Vihastuttaa. Haluaisin vain nukkua. Mutta jos selviän tästä kaikesta, kasvan kallioksi tuleville myrskyille. Katso, ensin pitää vain kasvaa tämän yli. Jos nyt onnistun, tulenko olemaan ikuisesti kyyninen, pessimistinen ja epäonnellinen? Haluanko jäädä katsomaan, mitä aika minusta tekee? Kestänkö sen?

Kestänkö?

eihän tämän näin pitänyt

Muokkailin ulkonäköä hiukan. Siitä ei tullut sellainen kuin olisin halunnut, yritin kaikkeni, etsin aina uuden kuvan, lisäsin ja poistin. Ei edes tällainen pienen pieni asia voinut miellyttää minua. Lapsi kasvavassa ruumiissa jää mielen sopukoihin selvästi tappelemaan vastaan joka asiassa. Nytkin se hakkaa otsalohkoani hajalle, lääkkeetkään eivät pure sen jyskytykseen.

Napsin viime yönä rauhoittavia, niitä, jotka äiti oli piilottanut minulta. Löysin hänen kätkönsä, rauhoitun silmittömästi peiton syleilyyn. En kyennyt nukkumaan, mutta en tuntenut hillitöntä ahdistusta. Ikävä kyllä se ahdistus palasi koulussa, muut puhuivat minulle, sain aivan liikaa huomiota, en kestä. En kestä katseita, en kestä itseäni muiden silmien alla, lihavana ja rumana. Miksi en voi olla vai olematon, sellainen, mitä kukaan ei huomaa? Miksei minulla voisi olla muutamaa rakasta, joiden kanssa käpertyä iltaisin vierekkäin silittämään toisia? Miksi saan niitä, jotka haluavat satuttaa, niitä vääriä, joille en osaa tarjota rakkauttani?

Miten kaikki jaksavat hymyillä näinä ankeina aamuina, mikä antaa heille syyn tähän kaikkeen? Inhoan koulua ja opiskelua, vaikka kannankin kohtalaisia numeroita mukana. Inhoan ihmiskuntaa, kaikkea tätä epämiellyttävää paskaa, joka on tehty... niin miksi, parantamaan meidän elämäämme? Uskon, että olisin iloisempi ilman kaikkea tätä turhuutta ja materialismia, mitä viljellään nykyisin sen viljan sijasta. Miksi kaikesta ja kaikista piti tulla niin turhamaista, pieni pää koppani ei kykene ymmärtämään tai kasvamaan! Ehkä olen henkisesti jälkeenjäänyt kun en pystynyt menemään muiden mukana ah-niin-normaaliin elämää. Olen niin vihainen itselleni, en kyennyt tekemään sellaisia asioita, mihin kaikki muut kykenevät.

Jauhan näitä asioita päivät pitkät, junnaan niitä mielessäni, maistelen kielenkärjellä, mutten saa mitään aikaiseksi korjata joitakin tilanteita. Energiat loppuivat, patterit tyhjenivät ja sammun puoli tajuttomana iltaisin tuijottelemaan kattoa ja välillä tähtiä hurisevaan hiljaisuuteen.

aamuinen päivä ei loista

Kuinka sairasta, odotan epätoivoisena tiistaita ja verikokeita, tutkimuksia ja vastauksia. Ja määrättyjä lääkkeitä. Sekoan, jos lääkäri ei määrää unilääkkeitä, olen nyt viimeisten päivien aikana laatinut kirjeitä rakkaille, käytettyjä sanoja ja puolustuksia itsemurhan puolesta. Etsin biisin sanoja, joita kirjoitella haikeasti ja vinolla käsialalla loppuun, selittämään tekojani ja antamaan muille ymmärryksen avaimia.

En pysty tajuamaan mikä minut ajoi tähän. En vain saa enää mistään kiinni, kaikki on niin kaukaista, etäistä. En pysty nukkumaan, en pysty keskittämään ajatuksiani. En halua olla täällä, ei minulla ole syytä. Olen pahoillani, en vain kykene.

vaikka vasta kevät
se tummuu
pimeä
lähellä maa mustuu
harmaa sulkee silmät
ilo laahaa jalkaa
maa syttyy
kytee
tuolla on kevät
se ei herää enää
mustan rastas laulu
raskas olalla

So I'll be gone now

And now I'm empty
All alone now, boy! Yeah
And I am all I have for now
Trapped alone in my wonder-wonderland

Kuplaa on niin vaikea puhkaista heikoin sormin kun se syntyy ympärille. Raapiminen ja repiminen ei tunnu vaikuttavat sen kestävään muuriin, joka nielaisee sisäänsä. Joka tapauksessa alan saamaan kiinni hitusen unesta, ainakaan ei ole järkyttävää pääkipua ja muuta vastaava. Kaiketi minulle kuuluu nyt hyvää, mihin näitä omia ajatuksia pääsisikään, paino on 41 ja ranteet siististi parantumassa. Tähän paleluun en totu ikinä, varsinkaan täällä lukiossa ollessa. Järkevät insinöörit päättivät tehdä seinän ikkunaksi, jotta varmasti 22 asteen pakkasella sisällä jäätyy, vaikka kuinka yrittäisi kerrospukeutua lämpimästi.

Sisäisesti ei nyt kuulu oikein mitään. Vaikka kuinka koputtelisi päätä ja kuiskailee kysymyksiä, vastauksia ei synny. Humisee tyhjää tyhjää tyhjää, elokuvia, koulua ja epämääräistä seinään tuijottelua. Nyt saatan kyllä saada unilääkkeet, pelottaa ja himottaa. Jos saan vahvoja ja paljon voisin tappaa itseni. Nam nielaista kurkusta alas ja vajota unenkouriin. Lopullisesti. Ei tarvitsisi aamulla nousta miettiäkseen miksi edes nousi, saisi olla vaan rauhassa, tiedottomuudessa, poissa tästä kaikesta hälystä. Ja minut mitattiin nyt uudelleen, olenkin 162 senttiä. Hihii, iloista, olenkin jättiläinen kääpiön ruumiissa!

Viikonloppuna kävimme kansanparantajalla, henkilöllä, joka hoitaa kudoksissa olevia tukoksia. Kun olin riisuuntunut, ensimmäiseksi hän sanoi "voi kauhia ku olet hoikistunut!"
"Aijaa, en mie taia olla, vähä vois kyl tiputtaa.."
"Ethän ite ole aiheuttanu tätä?"
"En en, en mie mihinkään ole hoikistunut, lihonnut vaan."
"Eine mannekiinitkään niin hoikkia luonnossa ole kuin kuvissa..."

Mm-m. Mikä mielihyvän tunne siitä syntyi, loistin koko hoidon ajan, vesin epätoivoisesti mahaa yhä syvemmälle ja syvemmälle sisääni, vilkuilin peilistä poskiani, imin niitäkin sisään. Haluan lommoja ja luita, laihaa ja kaunista. Kauniita enkeliluita, jotka katkeavat jos minuun koskee, haluan särkyä jos joku vielä päättää lyödä minua.

Hajota kappaleiksi lattialle kaikkien muistoissa kauniin laihana tyttönä lapista.

opimme ajoissa luopumaan

Välillä sitä tajuaa kuinka yksin oikeasti on, vaikka kuinka yrittää uskotella, että jossakin on aina joku joka välittää. Se yksinäisyyden kupla ei saisi koskaan syntyä minkään ympärille, se alkaa pikku hiljaa hallitsemaan elämääsi ja ajatuksia niin, että kaikki ne, jotka yrittävät auttaa, karsitaan julmasti pois. Vaikkei haluaisi. Niin vain käy, tekee jotain päätöntä tai sanoo sopimatonta paskaa ja loikkaa niiden kovien sekä välinpitämättömiä käsien syliin satuttamaan itseään vielä lisää.

Tajusin tänään ehkä ensimmäisen kerran lauseen "ensin pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa toista". Koska en pysty hyväksymään itseäni, en pysty rakastamaan näitä lihavan luisia piirteitä, en pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle, jotta he voisivat rakastua minuun. Ja se sattuu, sattuu niin pirusti, ettei kivulla ole rajaa. En halua näitä ymmärryksen hetkiä, ymmärrän miksi elämäni ei ole ruusuilla tanssimista ja loppujen lopuksi olen itse aiheuttanut tämän kaiken. Tai en tiedä onko se tämä "sairaus" tai "mielenvikaisuus". Olenko edes sairas? Entä jos uskottelen sitäkin itselleni. Haenko vain huomiota? En, inhoan sitä, haluaisin olla näkymätön ja samalla niin rakastettava. Olenko tosiaan vain laiska ja välinpitämätön ihminen?

Lupaan joka päivä sellaisia asioita, joista en onnistu pitämään kiinni ja syöksyn yhä syvemmälle pimeän maille. Yritän rimpuilla kaikilla voimilla, mutta se suurin halu, jonka avulla pääsisin kaikesta ei riitä. Elämänhalu. En tunne tarvetta tehdä mitään ihmeellistä ja käsittömätöntä oman elämäni vuoksi. Roikun muutamien ihmisen seurassa ymmärtääkseni olevani edes tunteva ja elävä olento. Heidän seurassaan viihdyn kyllä todella paljon, silloin pystyn yleensä unohtamaan kaiken, mutta ikuinen pelkoni apua-roikun-muiden-harteilla nostaa kulmiaan ja minun on paettava tilannetta, nollattava kaikki ja palata häntä koipien välissä anomaan hyväksyntää. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja saan sen joka kerta. Onko se oikeaa välittämistä? Voinko takertua heihin? Vai olenko vain taakka? TAAKKA, se saatanan suurin, helvetinmoisin kirosana minulle. Taidan pelätä vääriä asioita.

Pienet hetket ovat mukavia. Esimerkiksi kun näkee kaupassa jollakin lapsella hullunkurisen ilmeen tai pihalla aurinko ja pilvet ovat juuri oikeissa asioissa. Näistä hetkistä tulee nauttia, koska silloinkin pystyy irtautumaan kaikesta, edes vähäksi aikaa, ja nautti jopa oikeasti. Mutta toisaalta, pitää elämän olla koko ajan yhtä nauttimista ja onnellisuutta? Onko se vain jotain lapsellista unelmaa, jota yrittää saavuttaa? Aina hoetaan kuinka julmaa ja kylmää arki on, mutta onko se? Jos vain lopettaisi valittamisen, yrittäisi edes ajatella positiivisesti, siirtäisi pessimistisyyden taka-alalle ja... Silleen. Onhan se nyt helppo sanoa, ehkä olen vain vaikea ja monimutkainen otus, jonka ei kuulunut syntyä tähän elämään. Jos en osaa nauttia tästä, minkä takia sitä pitää sietää? Toisten takia?

Elämä on yhtä pyötemyrskyä, toisilla on ollut paremmat rakenteet kestämään sen iskut ja nousemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt yritän ryhdistyä, yritän tosissaan ja koko sydämmestäni, lopetan kaiken vastenmielisen värkkäämisen ja touhuamiseni. Mitä hittoa, olen puolen ajastani itkeny peilin edessä ja sanoissani kuinka läski olen. Mikä minua vaivaa? Haluaisin olla nuori ja elämänhaluinen, kuten muutkin tytöt. Haluan ajatella samoin ja tehdä samoin ja olla onnellinen. Aina ei voi saada mitä haluaa, eiks je?

Teen nyt lupauksia, joista aion pitää aikuisten oikeasti kiinni. Aion hakea apua. Ihka, oikeaa ja auttavaa apua, jotta pääsen takaisin elämääni, oikeille raiteille. En halua enää ahdistuksen täyteisiä viikonloppuja, viilettyle kehonosia tai likaisia panoja. Haluan riemukkaita lomia, silitettyjä päiväunia ja rakastelua. En saa tästä elämästä mitään tyydytystä, teen sairaita tekoja, joista en uskalla edes kertoa kenellekkään.

Toivottavasti nämä eivät ole vain sanoja, jotka lipuvat ohi lörpettelevän huulieni. Haluan tätä, ainakin jonkin verran, mutta sekin on jo hyvä. Ehkä olen itsekkin vielä hyvä. Niin hyvä, että joku jossakin oikeasti rakastuisi todelliseen minääni ja minä pystyisin rakastamaan häntä samalla, vilpittönällä tavalla. Ehkä rakkaus on sitten vastaus kaikkeen.

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata

olen ymmärtänyt tämän sen valossa

on katseensa tutkimaton

Saatan olla raskaana. Se ei kyllä ole iloinen asia, josta niin kovin lupasin kirjoittaa. Mutta kroppani on niin pahasti sekaisin, etten voi enää laskea näitä minkään muun oireiksi. Tai voin. En minä niitä sairauksia edes tiedä mitä voin sairastaa. Mutta joka tapauksessa, klassiset nämä aamupahoinvointi, rintojen turpoaminen ja kipeät nännit, halua syödä kaikkea epäterveellistä (inhoan epäterveellistä ruokaa, olen aina inhonnut, hämmästyttävää) ja alan melkein itkeä useasta turhasta takia. Tosin menkat ovat puuttuneet jo 8 kuukautta, joten mietin sen suhteen voinko edes olla hedelmöityskykyinen? Njah.

En uskalla mennä ostamaan kauppaan raskaustestiä, en halua tietää tulosta. En halua tappaa kyseistä solymöykkyä mahassani enkä pitääkkään sitä. Skippaan asiaa koko ajan kauemmas, ja jos olen raskaana, kohta on jo myöhäistä... Teen nyt viikonloppuna sen testin ja toivon sormet ristissä, ettei sisälläni kasvaisi mitään. Tuntuisi niin julmalta tehdä abortti, kun jotkut yrittävät tosissaan lasta ja he eivät voi saada sitä. En kyllä ole valmis äidiksi ja en tosiaankaan valmis paisumaan suureksi suureksi palloksi. Ei, en minä voi tehdä enkeliä tämän ikäisenä. Olen niin sekaisin. Siksi en jaksa kirjoittaa/ajatella/puhua tästä asiasta.

Asioita joista pidän, niin... Rakastan syksyä ja kevättä, on pimeää ja tarkenee samaan aikaan vähemmillä vaatteilla. Rakastan hölkätä pimeää metsätietä, kun mätänevät lehdet haisevat, ilma on kostean pehmeä ja samalla jotenki kirpeä. Se ilman raikkaus, vau, silloin voisin juosta Kiinaan asti ja takaisin. Odotan koko ajan, että lumet sulaisivat ja ilmat lauhtuisi ja voisi taas juosta. Talvisin en pysty juoksemaan, en kykene sietämään kylmää ja sitä ilmaa, joka yrittää tappaa hengitystieni.

Pidän autoajeluista yöllä. Varsinkin talvisin, on pimeää, lumista ja liukaista. On mahtavaa ajaa syrjäistä tietä 120 ja nauraa helpotuksesta kun kaarteessa ei syöksynytkään metsään. Ja puhua vieressä olevan ihmisen kanssa, kuunella musiikkia ja polttaa tupakkaa niin, etteivät sormet ole jäässä.

Yleisesti voin sanoa rakastavani pimeää. Mutta myös pakkasesta johtuvat kirkkaat päivät ovat kauniita. Kun keittiössä pöly leijailee hitaasti ja tarunomaisesti auringonsäteiden alla. Ja pimeässä loistava tähtitaivas, se timanttinen loiste.

Elokuvat, maailman ihanin viihdekeksintö. Varsinkin suomalainen Badding, nam nam nam, en pysty sanoinkuvailemaan kuinka nerokkaan upeasti kyseinen leffa on tehty. Omistan päälle 50, mutta alle 100 leffaa ja haluan hyllyn täyteen niitä. Rakastan Hayao Miyzakin Henkien kätkemää, Liikkuvaa linnaa ja muita. Pystyn eläytymään elokuvan tapahtumiin liiankin hyvin, osaan ajatella näytteleväni ne roolit.

Minulla on paljon riippuvaisuuksia, mutten osaa listata niitä. Minä pidän monesta asiasta, mutten osaa kertoa niistä, en kykene muistamaan niitä. Mälsää. Pitäisi alkaa kirjoittamaan niitä ylös, jotta voisin kertoa tarkemmin.

Pääni on tyhjä ja tunnoton, koko teksti on tullu kirjoittamalla, ei niinkään ihan halusta ja sydämmestä. Varmaan huomaa takertevista sanoista ja epämääräisesti lausahduksista. Ei auta, menen juomaan kahvia, katsomaan Nip/Tuckia ja sillee.

Ja illalla kaupunkiin leffaan ja mahdollisuus törmätä poikaan...