sen sydämestään unohtaa

En ole nukkunut nyt viimeisen viikon aikana lähes ollenkaan. Pientä koiranunta olen saattanut parin tunnin ajan yöllä torkahtaa, mutta muuten pimeät tunnit ovat uponneet pyörimiseen, jumppaamiseen, koomaamiseen ja piirtelyyn. Piirustuksien taso on kyllä jotain niin alhaista, hävettää edes katsoa kuvia ja myöntää niiden olevan omia tuotoksia. Eheehee, ihan kuin edes olisin niitä kenellekään näyttämässä, mutta omaksi viihteeksihän ne vain olivat.

Asiasta kukkapurkkiin:

Viime yönä mietin miksi ihmiset eivät voisi vain päättää haluaisivatko elää vai ei. Tai siis, kyllähän me nytkin voidaan lopettaa elämä tappamalla itsemme jollakin raa'alla tavalla, mutta miksi me emme voi vain ajatella "jep, kyllä, haluan kuolla" ja STOP elämä loppuisi.
Delfiinit pystyvät vissiin tekemään niin. Ainakin jossakin dokumentissa, joka muistaakseni kertoi Flipperin näyttelijöistä, eräs delfiini oli uinut hoitajansa luo, laskenut päänsä sen syliin ja lopettanut täysin tyynesti hengittämisen. Ja sen dokumentin mukaan delfiinit kykenevät oma-aloitteisesti siihen. Miksen minä pysty vain lopettamaan hengittämistä? Delfiini olisi muutenkin varmaan tosi kivaa. Saisi uida vedessä päivät pitkät, hyppiä kylmästä vedestä lämpimään ilmaan ja syöksyä torpedon lailla takaisin sen syvyyksiin. Veden keveyskin olisi todella miellyttävää, kauniisti ja sulavasti voisi uiskennella, vaikka painaisi tuhansia kiloja.

Delfiinit pystyvät kauniisiin itsemurhiin, mutta ihmisten itsemurha on niin raakaa. Repiä ranteet auki, hirttää köyteen, hukuttautua kivipussin kanssa tai napsia lääkkeitä. Vaikka tuntuu pahalta, en tiedä pystyisinkö tekemään itsemurhaa. Niin moni joka ei olisi halunnut kuolla, on kuollut ja sitten minä tulisin itsekkäänä, tappaen itseni heidän seuraan, jotka olisivat halunneet elää. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi kituuttaa itseäni täällä jos en kerta viihdy? Taas tulvii epämiellyttäviä kysymyksiä päähän ja yritän onkia järkeviä ja oikeudenmukaisia vastauksia niihin. Argh.

Tietyllä tasolla ajattelen kuolemista kaiket aikaa. Tunnustelen usein pulssia kokeillakseni olisiko sydän pysähtynyt. Valitsen vaarallisimman paikan seistä kaikkialla. En katso tietä ylittäessäni autoja. Poltan tupakkaa toivoen keuhkosyöpää. Näännytän itseäni hengiltä. En laita turvavyötä kiinni autossa. Olen hyväksynyt sen, että kuolen joka tapauksessa. Saatan jäädä autonalle, saatan tukehtua puuroon. Kuolen joka tapauksessa. Miksi en voisi päättää tapaa sen tapahtumiseen?

Pomppii niin paljon ajatuksia päähän, ei pysty keskittymään. Viuh ja vauh ja sinne meni.

Menen saunaan. Ehkä saisin sydänkohtauksen siellä tai pyörtyisin kuihtuen pois.
Ehkä.
Ei sitä tiedä.

Pläts

Auts, kävi peppuun kipeästi. Kävellessäni kirjastoon menin fiksuna tyttönä oikopolkua, jossa ei ollut minkään sortin valoja, kunnes PAM tajusin istuvani jäisessä maassa särkevän häntäluun kanssa. Juu, taisi se yksi pappa nähdä pyllähdykseni. Itse nauroin naurun- ja kivunkyyneleet silmissä.

Eehehee, taitaa tulla huomenna hilpeät teoriantunnit istuskellessa...

Jaar jaar jaar

Olen useasti miettinyt voiko ihminen olla oikeasti omasta tahdostaan yksin ja joukosta eristyvä. Ajattelin heidän vain sanovan niin, koska he eivät ole osanneet luoda sosiaalisiatilanteita ja ysävyyssuhteita muiden ihmisten kanssa . Pikku hiljaa alan kääntelemään lehtiä itsessäni ja teen kaiken sen, mitä ennen pidin kovin outona.

Miten joku muka jaksaa olla yksin kotona. Nyt saatan viettää viikonloppuja omissa oloissa omasta tahdostani (en halua mennä minnekkään, missä tiedän olevan tarjolla ruokaa) ja katsella elokuvia, lukea kirjoja ja sitä rataa. Ehkä käydä kahvilla tuttavan kanssa tai pikainen kävelykierros juoruten. Eikä se minua haittaa ollenkaan, päinvastoin. Koulussa joutuu olemaan koko ajan sosiaalinen ja moni luuleekin minua hyperaktiiviseksi joka paikanhöyläksi, vaikka oikeasti olen nukkumassa kotona tai kaverin luona pitämässä leffailtaa.

Toisinaan pelkään sitä, että ihmiset alkavat säälimään minua. Voi tyttörukkaa kun joutuu olemaan yksin. Sen takia saatan soittaa kavereille ja mennä heidän luokseen, jottei minua säälitä. Taas tätä toisten ihmisten mielyttämistä elämältäni, välillä hävettää katsoa peiliin kun olen myötäillyt ajatukseni toisen ihmisen ajatuksen mukaan. Kerään pisteitä aina kun on tilaisuus ja en edes tiedosta sitä. Saatan näytellä täysillä jossakin tilanteessa, joka ei todellakaan tarvitsisi sellaista. Osaan hymyillä oikeissa kohdissa, sanoa oikeat sanat ja naurahtaa muiden mukana. Mutta se on vain näytelmää. Mielyttämisen mestari, pah.

Vertaan itseäni koko ajan ennen ja nyt asteikoilla, vaikka eihän siinä ole järkeä. Mitä väliä, ei mitään väliä ja kaikella on väliä. Miksi en voi olla itseeni tyytyväinen sormia napsauttamalla? Aina pitää olla vertaamassa ja korjaamassa, viilaamassa ja höyläämässä jokaista eleä kohti sitä täydellistä, jota en varmasti erota, vaikka sen saavuttaisinkin. Jatkaisin liiallisuuksiin, niin kauan, että ihmiset nauravat yliampuville teoilleni. Mutta toisaalta... eihän se ole niiden ongelma. Tai ehkä minä olen heidän ongelma. Ääääh, välillä haluaisin lopettaa ajattelun tyystin ja elää vain virtojen mukana. En vain kykene siihen. Ristiriitaisesti mielytän ihmisiä vaikka sisäinen minä kiljuu etten saisi.

Oikeastaan... Mitä se kenellekkään kuuluu mistä tykkään, miksi tykkään ja miten tykkään. Olen tälläinen, yritän saada itseni tyytyväiseksi tekemisilläni, kulutan aikaani näin. Ehkä olen se yksinäinen susi, ehkä saan ne sympatiat itseeni, mutta silloin ainakin tiedän olevani omaitseni.

Ja sallin ne yksinäiset hetket, vaikka joku katsoisikin kuinka säälien.

(En jaksanut oikolukea, sori)