I can't be replaced

Kävin äsken juoksemassa sen saman vanhan tutun 10 kilsan lenkin, sinisen kioskin takaa kohti ylikapeaa tietä ja sieltä utuisen järven rannalle. Ennen tuon matkan juokseminen tuotti niin paljon nautintoa, se kokonaisuus juovutti pääni aivan sekaisin. Syksyisin varsinkin, hengitys huurtui ja tähdet loistivat mahtavasti taivaalla, varsinkin siinä pätkällä, jossa ei ole valaistusta. Nyt en kokonut kerta kaikkiaan minkäänlaista nautintoa, en pätkän vertaa! Ötökät inisivät, keuhkoihin pisti, sydän yritti tulla ulos rinnasta ja himotti vaan tupakkaa. Hittoo, haluan siihen samaan kuntoon kuin syksylläkin olin, joka päiväinen selvä rytmi; herääminen, kouluun, kotiin, alle 200 kalorin ruoka, lenkille, elokuva, lenkille, läksyt ja sänkyyn pyörimään musiikin tahdissa. Nyt kituuttelen itseäni ihme asioilla, jätän vastaamatta puheluihin, kirjoitan viestejä pyyhkiäkseni ne ja tuijotan televisiota ilman minkäänlaista tajua!

En ole punninnut itseäni aikoihin, koska äiti vei sen saatanan vaa'an. Olen yrittänyt punnita itseäni kaikkialla muualla, mutta hitto kun ei luonnistu. En VOI punnita itseäni vaatteet päällä ja minulla on aina jokin ihme viritelmä päällä niin, ettei sitä saa nopsasti pois ja takaisin. Jeesus kun säälittävää!

Olen menossa heinäkuussa Ruisrockkiin ja ainot huoleeni ovat kuinka lihavalta näytän (->paastoaminen) ja miten saan kuljetettua viinaksia sisälle. Yksi kaverini aikoo yöpyä porukkansa kanssa leirintäalueella, joten ajattelin viedä heidän autoonsa hiukkasen juomaa ja kävisin sieltä naukkimassa pientä humalaa. Toisaalta voisi piikittää hedelmiä, mutta kun ne pitäisi sitten syödä. Paha paha paha. Pitää jotain ratkoa.

Äiti soitti nuoriso psykiatrille tai vastaavalle ja onneksi kesäruuhkat estävät pääsyni sinne. Nyt annettiin ehdot; täytyy parantaa tapani niin saatan säästyä reissulta psykalle tai alkaa puhumaan vanhemmilleni. Jälkinmäistä en aio tehdä ja en tiedä pystynkö parantamaan tapojani, mutta se on varma, etten tule puhumaan sille tädille/sedälle mitään. En koe tarvetta puhua kenellekkään, en varsinkaan näin nöyryyttävästä asiasta.

En kykene vielä paranemaan, taidan olla niitä ihmisiä, jotka eivät vain parane...

"Ja sitten kuolin."

My my my my my
Yet another time I'll try
To understand my
My my my my mind
I's ahead, behind
I must unwind

So fucking fucking.... FUCK

Vitun vittu olen kusessa. Äiti sai kiinni oksentamisesta ja nyt he isän kanssa aikovat pakottaa minut sairaalaan. Vittu mä en kestä, en tosiaankaan jaksa jäädä kattomaan semmosta paskaa ja vitut oon menossa plaapattamaan millekkään kurttusella voi voi tädille mitään. Mielummin tapan itseni kuin menen nolaamaan itseni sinne.

Vittujen vittu en jaksa enää.

Take care of me

Tämä päivä on ihanasti valunut hukkaan peiton suojaavassa sylissä. Kuola valuen tuijottelin telkkaria, makasin liikkumattomana tietokoneen edessä ja litkin light 7uppia. Nuuskasin, poltin, ahmin sekä oksensin, mutta... tällä kertaa se yksinäisyys, hiljaisuus ja kaikki tuntui jotenkin kotoisan turvalliselta. Selailin idioottimaisia kuvia ja räkättelin äänekkäästi, harmi kun talossamme ei kaiu. Illemmalla sitten raahauduin suihkuun, meikkasin ja pynttäsin itseni todella tiptop kuntoon ja lähdin pyörähtämään meidän pikku privaatti kaupoissamme Ruotsin (ruotti, mietin kauan miten se pitikään oikeaoppisesti kirjoittaa) puolella ostamassa kaikkea pientä kivaa sekä halpaa! Tuoreananas maksaa täällä kaupoissa 2 euroa kun taas toisella puolella 1,5 euroa. Voin mennä aina ostamaan halpaa ananasta ihan sen koristeellisuudenkin vuoksi. Katkerana tuijottelen sitten sitä täällä kotona ja himoitsen sen makean raikasta sisältöä, jota en uskalla syödä.

En ole laskenut kaloreita tai tehnyt pakonomaisia jumppia nyt ollenkaan. Jotenkin väsyin siihen kaikkeen, korvasin sen totaali syömättömyydellä, kahvilla, viinalla ja silleen. Vihaan silleen päätettä, mutta höpisin sen äsken ääneen ja en voinut vastustaa sen ylös kirjoittamista. Viikonloppuna olin todella pahassa kunnossa, en muista puoliakaan, makasin vessan lattialla varmaan kaksi tuntia välillä yökkien ja todella ihana, rakas ystäväni istui koko ajan vieressäni ja itki. Itki, itki ja itki. Selitti kuinka huolissaan on minusta ja kuinka ajattelee minua iltaisin pelon sekaisin tuntein. Yritin lohduttaa, etsin kaikkea kumoavia sanoja hänen väitteilleen ja nieleskelin pahaa oloa kaikin parhain. Se oli kyllä lohdullista nähdä toisen itkevän minun takia, vaikkei sitä haluaisikaan. Pienesti saa toivoa siihen, että on ihmisiä, jotka välittävät.

Minulla ei ole mitään järkevää selitettävää ikinä ja tuntuu välillä näiden tekstien olevan niin turhaa. Mukavaa on kyllä kirjoitella joskus "mitä kuuluu", varsinkin kun ei ole niin sekaisin syömishäiriöstä. Pää lyö taas niin pahasti tyhjää, etten oikein tiedä kuka ja mikä olen. Mutta mutta... Haluaisin vain olla täydellisyys kaikessa perfektiosuudessani, mutta se on liikaa vaadittu pieneltä ihmiseltä.

Mad, mad world...

I'll be what I will be

Haluaisin kirjoittaa, mutta en saa lauseita aikaiseksi.
Väsyttää, mutta en saa unta.
Oksettaa, mutta en saa mitään ulos.
Viillätyttää, mutta en löydä terää.
Kuolettaa, mutta en uskalla tappaa.
Läskittää, mutta en saa itseäni laihemmaksi.
Humalluttaa, mutta ei ole viinaa.
Sosiaalistuttaa, mutta en uskalla soittaa kenellekkään.
Lenkkeilyttää, mutta pihalla sataa.

Jotenki epäonnistunut olo tällä hetkellä. Mutta hei, on minulle kuulunut nyt hyvääkin, mutta kun kuuluu hyvää, siitä ei saa niinkään raportoiduksi. Paljon helpompi on anonyymisti kertoa kuinka koskee. Hyvän olon ollessa haluaa jakaa sen muiden kanssa, pahan olon ollessa haluaa märehtiä sitä yksin.

How simple simple simple... Rakastan toistamista, uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että se pyörii päässä, spin spin spin, thinspiration.

Ehdottomasti järkevyys ja aikuistuminen on niin yliarvostettua. Kivempi olla hieman sekaisin ja lapsellinen, ainakin muut ihmiset saa nauraa, hah hah haa. Onneksi voin myöntää olevani niin kakara, hävettävämpää on esittää ah-niin-aikuista.

Ehkä saisin dvd:n pyörimään ja voisin hukata pari tuntia turhuuteen. Huomenna leivon muffinsseja, oksennan taikinaa ja tukehun mustikkaan. Sellaista...

Where once was light, now darkness falls
Where once was love, love is no more
Don't say goodbye
Don't say I didn't try

Children waiting for the day they feel good

Hei, minä olen hengissä vielä. Ainakin toistaiseksi, on tapahtunut niin paljon. Jäin kiinni bulimiakierteestäni ja äiti on raivona. Hän myös sai kiinni menkkattomuudetani ja painonpudotuksesta, joten... Tulin juomasta y7htenä päivänä kotia, maha oli täynnä tavaraa, viinaa, boolia, ruokaa ja oksennuskertoja. An5teeksi, olen humalassa, joten teksti takkuaa pahasti. Tposiaan, äiti punnitsi minut sitten kun en pysynyt enää pystyssä ja autosta oli kanneuttu sisään. Painoin kaikkineen ruokineen 40 kiloa ja hän huolestui kovasti. Haluaisin, että äitini kuolisi, jotta saisin olla rauhassa. Voiko tytär ylipäätänsä toivoa edes moista? Itkettää taas ja aina, ei minulla taida muuta fiilistä ollakkaan.

Haluaisin niin avautua ihmisille, periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun asiat ei vaan ole. En edes tiedä kuka olen, eksyin vaan niin pahasti... Yritän uskotella, että löydän syyn vielä huomiseenkin..

Ajattelin lopettaa lukion, jotta pääsen ensi vuonna muuttamaan Turkuun. Asun nyt täällä korvessa, lapissa, jos en ole asiaa maininnut...

Toivopttavasti asiani paranevat vielä jonakin päuvänä, olen hokenut tätät samaa, mutten voi asialle mitään...

Näin itsekkäästi se on suurin toiveeni...

And I find it kind of funny
I find kind of sad
The dreams in which I'm dying
Are the best I've ever had
I find it hard to tell you
I find it hard to take
When people run in circles it's very, very...
Mad World...
Mad World

Hitto, toivottavasti nuo sanat meni nyt oikein, jätkät on suihkussa ja kuuntele tuota niin haikeana... Ja syön salaa karkkia pussista, jpoka on jäyetty pöydälle ja juon vodkaa ala jäämät ylioppilasjuhlat isoveljeltäni... Kyllä kaikki vielä joskus kääntyy hyväkjsi