sameiksi silmät suru ikuiseksi

Kyltynyt kivusta
liian alas lähelle pohjaa
ei aurinko ei kuu
harmaa valo silmään
toivo on ontto kaluttu uni
viha kasvaa päälle
huumaava kahluu
tunnetta ei tavoita

Minulla on luonnoksissa kasoittain aloitettuja tekstejä, joita en ole pystynyt kirjoittamaan loppuun. Välillä teksteistäni (tai noh, aina) puuttuu pointti, alku sekä häntä. Niillä ei ole merkitystä. Kirjoittelen vain haikuisia sanoja jostakin paremmasta, mitä tuskin voin saavuttaa. Mutta kai se on parempi edes haikailla ja toivoa, se pitää vielä hengissä, usko ainaiseen parempaan. Harmittaa katsella koulussa kuinka se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

En osaa enää määritellä milloin olen onnellinen. Ennen olin onnellinen kun en syönyt päiviin mitään, olin onnellinen kun en koskenut herkkuihin. Olin onnellinen kun sain juosta jalat rakoilla musiikin hakatessa roikkuvista hiuksista. Olin onnellinen monesta asiasta, jos ne nyt voi laskea onnellisuudeksi. Olin ainakin ylpeä, hymyilin ja nojasin seinään tuijottaen peiliä. Nykyisin vihaan peiliä ja vaakaa, karttelen niitä kuin ruttoa.

Kävin joskus joulun jälkeen viimeksi vaa'alla, en uskalla mennä sen luo enää, en halua nähdä tuomiota tulevasta päivästäni. Pukeudun isoihin, peittäviin vaatteisiin, en halua muiden näkevän minua, vartaloani, läskiä. En osaa enää olla syömättäkään. Olen syönyt nyt kahden päivän aikana valehtelematta 5000 kaloria, juossut vessassa oksentamassa, tunkenut sormia kurkkuun huoneessani. Jättänyt oksentamatta. Ruuan sulatus on niin sekaisin, etten pysty tekemään mitään, mahaa kivistää ja se kramppailee. Makaan öitä sängyssä jalat koukussa ja myötäilen kipuaaltoja. En jaksa tätä enää.

Nykyään en tee muuta kuin menen kouluun ja tulen kotia. Perun kaikki sovitut tapaamiset, en pysty olemaan muiden seurassa. Olen niin vainoharhainen, katkera, kateellinen, väsynyt ja surullinen. Ei sitä muuten voi edes kuvailla. Huudan vain äidille turhautumistani, makaan sängyssä, välillä otan kannettavan syliini. Koulu menee perseelle, en kestä tätä elämää, haluan vain pois nyt HETI.

Turhauttaa turhauttaa TURHAUTTAA. Valittava kakara, joka sekoaa aivan kohta. Enkö saisi lopettaa koulut, muuttaa Lappiin jonnekin tunturiin työskentelemään tai mennä Intiaan ryyppäämään itseni hengiltä. Minä olen sellainen ihminen, joka tarvitsee jonkin syyn pysyäkseen tilanteessa. En pysty syyttä tekemään melkein mitään, kaikella täytyy olla syy. Lapsellista. En näe tulevaisuuttani, nykyhetkeäni, itseäni. Olen niin hukassa. En tunne enää mitään.

Pahoittelen tasotonta vuodatustani. Vihastuttaa. Haluaisin vain nukkua. Mutta jos selviän tästä kaikesta, kasvan kallioksi tuleville myrskyille. Katso, ensin pitää vain kasvaa tämän yli. Jos nyt onnistun, tulenko olemaan ikuisesti kyyninen, pessimistinen ja epäonnellinen? Haluanko jäädä katsomaan, mitä aika minusta tekee? Kestänkö sen?

Kestänkö?

eihän tämän näin pitänyt

Muokkailin ulkonäköä hiukan. Siitä ei tullut sellainen kuin olisin halunnut, yritin kaikkeni, etsin aina uuden kuvan, lisäsin ja poistin. Ei edes tällainen pienen pieni asia voinut miellyttää minua. Lapsi kasvavassa ruumiissa jää mielen sopukoihin selvästi tappelemaan vastaan joka asiassa. Nytkin se hakkaa otsalohkoani hajalle, lääkkeetkään eivät pure sen jyskytykseen.

Napsin viime yönä rauhoittavia, niitä, jotka äiti oli piilottanut minulta. Löysin hänen kätkönsä, rauhoitun silmittömästi peiton syleilyyn. En kyennyt nukkumaan, mutta en tuntenut hillitöntä ahdistusta. Ikävä kyllä se ahdistus palasi koulussa, muut puhuivat minulle, sain aivan liikaa huomiota, en kestä. En kestä katseita, en kestä itseäni muiden silmien alla, lihavana ja rumana. Miksi en voi olla vai olematon, sellainen, mitä kukaan ei huomaa? Miksei minulla voisi olla muutamaa rakasta, joiden kanssa käpertyä iltaisin vierekkäin silittämään toisia? Miksi saan niitä, jotka haluavat satuttaa, niitä vääriä, joille en osaa tarjota rakkauttani?

Miten kaikki jaksavat hymyillä näinä ankeina aamuina, mikä antaa heille syyn tähän kaikkeen? Inhoan koulua ja opiskelua, vaikka kannankin kohtalaisia numeroita mukana. Inhoan ihmiskuntaa, kaikkea tätä epämiellyttävää paskaa, joka on tehty... niin miksi, parantamaan meidän elämäämme? Uskon, että olisin iloisempi ilman kaikkea tätä turhuutta ja materialismia, mitä viljellään nykyisin sen viljan sijasta. Miksi kaikesta ja kaikista piti tulla niin turhamaista, pieni pää koppani ei kykene ymmärtämään tai kasvamaan! Ehkä olen henkisesti jälkeenjäänyt kun en pystynyt menemään muiden mukana ah-niin-normaaliin elämää. Olen niin vihainen itselleni, en kyennyt tekemään sellaisia asioita, mihin kaikki muut kykenevät.

Jauhan näitä asioita päivät pitkät, junnaan niitä mielessäni, maistelen kielenkärjellä, mutten saa mitään aikaiseksi korjata joitakin tilanteita. Energiat loppuivat, patterit tyhjenivät ja sammun puoli tajuttomana iltaisin tuijottelemaan kattoa ja välillä tähtiä hurisevaan hiljaisuuteen.

aamuinen päivä ei loista

Kuinka sairasta, odotan epätoivoisena tiistaita ja verikokeita, tutkimuksia ja vastauksia. Ja määrättyjä lääkkeitä. Sekoan, jos lääkäri ei määrää unilääkkeitä, olen nyt viimeisten päivien aikana laatinut kirjeitä rakkaille, käytettyjä sanoja ja puolustuksia itsemurhan puolesta. Etsin biisin sanoja, joita kirjoitella haikeasti ja vinolla käsialalla loppuun, selittämään tekojani ja antamaan muille ymmärryksen avaimia.

En pysty tajuamaan mikä minut ajoi tähän. En vain saa enää mistään kiinni, kaikki on niin kaukaista, etäistä. En pysty nukkumaan, en pysty keskittämään ajatuksiani. En halua olla täällä, ei minulla ole syytä. Olen pahoillani, en vain kykene.

vaikka vasta kevät
se tummuu
pimeä
lähellä maa mustuu
harmaa sulkee silmät
ilo laahaa jalkaa
maa syttyy
kytee
tuolla on kevät
se ei herää enää
mustan rastas laulu
raskas olalla

So I'll be gone now

And now I'm empty
All alone now, boy! Yeah
And I am all I have for now
Trapped alone in my wonder-wonderland

Kuplaa on niin vaikea puhkaista heikoin sormin kun se syntyy ympärille. Raapiminen ja repiminen ei tunnu vaikuttavat sen kestävään muuriin, joka nielaisee sisäänsä. Joka tapauksessa alan saamaan kiinni hitusen unesta, ainakaan ei ole järkyttävää pääkipua ja muuta vastaava. Kaiketi minulle kuuluu nyt hyvää, mihin näitä omia ajatuksia pääsisikään, paino on 41 ja ranteet siististi parantumassa. Tähän paleluun en totu ikinä, varsinkaan täällä lukiossa ollessa. Järkevät insinöörit päättivät tehdä seinän ikkunaksi, jotta varmasti 22 asteen pakkasella sisällä jäätyy, vaikka kuinka yrittäisi kerrospukeutua lämpimästi.

Sisäisesti ei nyt kuulu oikein mitään. Vaikka kuinka koputtelisi päätä ja kuiskailee kysymyksiä, vastauksia ei synny. Humisee tyhjää tyhjää tyhjää, elokuvia, koulua ja epämääräistä seinään tuijottelua. Nyt saatan kyllä saada unilääkkeet, pelottaa ja himottaa. Jos saan vahvoja ja paljon voisin tappaa itseni. Nam nielaista kurkusta alas ja vajota unenkouriin. Lopullisesti. Ei tarvitsisi aamulla nousta miettiäkseen miksi edes nousi, saisi olla vaan rauhassa, tiedottomuudessa, poissa tästä kaikesta hälystä. Ja minut mitattiin nyt uudelleen, olenkin 162 senttiä. Hihii, iloista, olenkin jättiläinen kääpiön ruumiissa!

Viikonloppuna kävimme kansanparantajalla, henkilöllä, joka hoitaa kudoksissa olevia tukoksia. Kun olin riisuuntunut, ensimmäiseksi hän sanoi "voi kauhia ku olet hoikistunut!"
"Aijaa, en mie taia olla, vähä vois kyl tiputtaa.."
"Ethän ite ole aiheuttanu tätä?"
"En en, en mie mihinkään ole hoikistunut, lihonnut vaan."
"Eine mannekiinitkään niin hoikkia luonnossa ole kuin kuvissa..."

Mm-m. Mikä mielihyvän tunne siitä syntyi, loistin koko hoidon ajan, vesin epätoivoisesti mahaa yhä syvemmälle ja syvemmälle sisääni, vilkuilin peilistä poskiani, imin niitäkin sisään. Haluan lommoja ja luita, laihaa ja kaunista. Kauniita enkeliluita, jotka katkeavat jos minuun koskee, haluan särkyä jos joku vielä päättää lyödä minua.

Hajota kappaleiksi lattialle kaikkien muistoissa kauniin laihana tyttönä lapista.

opimme ajoissa luopumaan

Välillä sitä tajuaa kuinka yksin oikeasti on, vaikka kuinka yrittää uskotella, että jossakin on aina joku joka välittää. Se yksinäisyyden kupla ei saisi koskaan syntyä minkään ympärille, se alkaa pikku hiljaa hallitsemaan elämääsi ja ajatuksia niin, että kaikki ne, jotka yrittävät auttaa, karsitaan julmasti pois. Vaikkei haluaisi. Niin vain käy, tekee jotain päätöntä tai sanoo sopimatonta paskaa ja loikkaa niiden kovien sekä välinpitämättömiä käsien syliin satuttamaan itseään vielä lisää.

Tajusin tänään ehkä ensimmäisen kerran lauseen "ensin pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa toista". Koska en pysty hyväksymään itseäni, en pysty rakastamaan näitä lihavan luisia piirteitä, en pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle, jotta he voisivat rakastua minuun. Ja se sattuu, sattuu niin pirusti, ettei kivulla ole rajaa. En halua näitä ymmärryksen hetkiä, ymmärrän miksi elämäni ei ole ruusuilla tanssimista ja loppujen lopuksi olen itse aiheuttanut tämän kaiken. Tai en tiedä onko se tämä "sairaus" tai "mielenvikaisuus". Olenko edes sairas? Entä jos uskottelen sitäkin itselleni. Haenko vain huomiota? En, inhoan sitä, haluaisin olla näkymätön ja samalla niin rakastettava. Olenko tosiaan vain laiska ja välinpitämätön ihminen?

Lupaan joka päivä sellaisia asioita, joista en onnistu pitämään kiinni ja syöksyn yhä syvemmälle pimeän maille. Yritän rimpuilla kaikilla voimilla, mutta se suurin halu, jonka avulla pääsisin kaikesta ei riitä. Elämänhalu. En tunne tarvetta tehdä mitään ihmeellistä ja käsittömätöntä oman elämäni vuoksi. Roikun muutamien ihmisen seurassa ymmärtääkseni olevani edes tunteva ja elävä olento. Heidän seurassaan viihdyn kyllä todella paljon, silloin pystyn yleensä unohtamaan kaiken, mutta ikuinen pelkoni apua-roikun-muiden-harteilla nostaa kulmiaan ja minun on paettava tilannetta, nollattava kaikki ja palata häntä koipien välissä anomaan hyväksyntää. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja saan sen joka kerta. Onko se oikeaa välittämistä? Voinko takertua heihin? Vai olenko vain taakka? TAAKKA, se saatanan suurin, helvetinmoisin kirosana minulle. Taidan pelätä vääriä asioita.

Pienet hetket ovat mukavia. Esimerkiksi kun näkee kaupassa jollakin lapsella hullunkurisen ilmeen tai pihalla aurinko ja pilvet ovat juuri oikeissa asioissa. Näistä hetkistä tulee nauttia, koska silloinkin pystyy irtautumaan kaikesta, edes vähäksi aikaa, ja nautti jopa oikeasti. Mutta toisaalta, pitää elämän olla koko ajan yhtä nauttimista ja onnellisuutta? Onko se vain jotain lapsellista unelmaa, jota yrittää saavuttaa? Aina hoetaan kuinka julmaa ja kylmää arki on, mutta onko se? Jos vain lopettaisi valittamisen, yrittäisi edes ajatella positiivisesti, siirtäisi pessimistisyyden taka-alalle ja... Silleen. Onhan se nyt helppo sanoa, ehkä olen vain vaikea ja monimutkainen otus, jonka ei kuulunut syntyä tähän elämään. Jos en osaa nauttia tästä, minkä takia sitä pitää sietää? Toisten takia?

Elämä on yhtä pyötemyrskyä, toisilla on ollut paremmat rakenteet kestämään sen iskut ja nousemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt yritän ryhdistyä, yritän tosissaan ja koko sydämmestäni, lopetan kaiken vastenmielisen värkkäämisen ja touhuamiseni. Mitä hittoa, olen puolen ajastani itkeny peilin edessä ja sanoissani kuinka läski olen. Mikä minua vaivaa? Haluaisin olla nuori ja elämänhaluinen, kuten muutkin tytöt. Haluan ajatella samoin ja tehdä samoin ja olla onnellinen. Aina ei voi saada mitä haluaa, eiks je?

Teen nyt lupauksia, joista aion pitää aikuisten oikeasti kiinni. Aion hakea apua. Ihka, oikeaa ja auttavaa apua, jotta pääsen takaisin elämääni, oikeille raiteille. En halua enää ahdistuksen täyteisiä viikonloppuja, viilettyle kehonosia tai likaisia panoja. Haluan riemukkaita lomia, silitettyjä päiväunia ja rakastelua. En saa tästä elämästä mitään tyydytystä, teen sairaita tekoja, joista en uskalla edes kertoa kenellekkään.

Toivottavasti nämä eivät ole vain sanoja, jotka lipuvat ohi lörpettelevän huulieni. Haluan tätä, ainakin jonkin verran, mutta sekin on jo hyvä. Ehkä olen itsekkin vielä hyvä. Niin hyvä, että joku jossakin oikeasti rakastuisi todelliseen minääni ja minä pystyisin rakastamaan häntä samalla, vilpittönällä tavalla. Ehkä rakkaus on sitten vastaus kaikkeen.

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata

olen ymmärtänyt tämän sen valossa

on katseensa tutkimaton

Saatan olla raskaana. Se ei kyllä ole iloinen asia, josta niin kovin lupasin kirjoittaa. Mutta kroppani on niin pahasti sekaisin, etten voi enää laskea näitä minkään muun oireiksi. Tai voin. En minä niitä sairauksia edes tiedä mitä voin sairastaa. Mutta joka tapauksessa, klassiset nämä aamupahoinvointi, rintojen turpoaminen ja kipeät nännit, halua syödä kaikkea epäterveellistä (inhoan epäterveellistä ruokaa, olen aina inhonnut, hämmästyttävää) ja alan melkein itkeä useasta turhasta takia. Tosin menkat ovat puuttuneet jo 8 kuukautta, joten mietin sen suhteen voinko edes olla hedelmöityskykyinen? Njah.

En uskalla mennä ostamaan kauppaan raskaustestiä, en halua tietää tulosta. En halua tappaa kyseistä solymöykkyä mahassani enkä pitääkkään sitä. Skippaan asiaa koko ajan kauemmas, ja jos olen raskaana, kohta on jo myöhäistä... Teen nyt viikonloppuna sen testin ja toivon sormet ristissä, ettei sisälläni kasvaisi mitään. Tuntuisi niin julmalta tehdä abortti, kun jotkut yrittävät tosissaan lasta ja he eivät voi saada sitä. En kyllä ole valmis äidiksi ja en tosiaankaan valmis paisumaan suureksi suureksi palloksi. Ei, en minä voi tehdä enkeliä tämän ikäisenä. Olen niin sekaisin. Siksi en jaksa kirjoittaa/ajatella/puhua tästä asiasta.

Asioita joista pidän, niin... Rakastan syksyä ja kevättä, on pimeää ja tarkenee samaan aikaan vähemmillä vaatteilla. Rakastan hölkätä pimeää metsätietä, kun mätänevät lehdet haisevat, ilma on kostean pehmeä ja samalla jotenki kirpeä. Se ilman raikkaus, vau, silloin voisin juosta Kiinaan asti ja takaisin. Odotan koko ajan, että lumet sulaisivat ja ilmat lauhtuisi ja voisi taas juosta. Talvisin en pysty juoksemaan, en kykene sietämään kylmää ja sitä ilmaa, joka yrittää tappaa hengitystieni.

Pidän autoajeluista yöllä. Varsinkin talvisin, on pimeää, lumista ja liukaista. On mahtavaa ajaa syrjäistä tietä 120 ja nauraa helpotuksesta kun kaarteessa ei syöksynytkään metsään. Ja puhua vieressä olevan ihmisen kanssa, kuunella musiikkia ja polttaa tupakkaa niin, etteivät sormet ole jäässä.

Yleisesti voin sanoa rakastavani pimeää. Mutta myös pakkasesta johtuvat kirkkaat päivät ovat kauniita. Kun keittiössä pöly leijailee hitaasti ja tarunomaisesti auringonsäteiden alla. Ja pimeässä loistava tähtitaivas, se timanttinen loiste.

Elokuvat, maailman ihanin viihdekeksintö. Varsinkin suomalainen Badding, nam nam nam, en pysty sanoinkuvailemaan kuinka nerokkaan upeasti kyseinen leffa on tehty. Omistan päälle 50, mutta alle 100 leffaa ja haluan hyllyn täyteen niitä. Rakastan Hayao Miyzakin Henkien kätkemää, Liikkuvaa linnaa ja muita. Pystyn eläytymään elokuvan tapahtumiin liiankin hyvin, osaan ajatella näytteleväni ne roolit.

Minulla on paljon riippuvaisuuksia, mutten osaa listata niitä. Minä pidän monesta asiasta, mutten osaa kertoa niistä, en kykene muistamaan niitä. Mälsää. Pitäisi alkaa kirjoittamaan niitä ylös, jotta voisin kertoa tarkemmin.

Pääni on tyhjä ja tunnoton, koko teksti on tullu kirjoittamalla, ei niinkään ihan halusta ja sydämmestä. Varmaan huomaa takertevista sanoista ja epämääräisesti lausahduksista. Ei auta, menen juomaan kahvia, katsomaan Nip/Tuckia ja sillee.

Ja illalla kaupunkiin leffaan ja mahdollisuus törmätä poikaan...