Välillä sitä tajuaa kuinka yksin oikeasti on, vaikka kuinka yrittää uskotella, että jossakin on aina joku joka välittää. Se yksinäisyyden kupla ei saisi koskaan syntyä minkään ympärille, se alkaa pikku hiljaa hallitsemaan elämääsi ja ajatuksia niin, että kaikki ne, jotka yrittävät auttaa, karsitaan julmasti pois. Vaikkei haluaisi. Niin vain käy, tekee jotain päätöntä tai sanoo sopimatonta paskaa ja loikkaa niiden kovien sekä välinpitämättömiä käsien syliin satuttamaan itseään vielä lisää.
Tajusin tänään ehkä ensimmäisen kerran lauseen "ensin pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa toista". Koska en pysty hyväksymään itseäni, en pysty rakastamaan näitä lihavan luisia piirteitä, en pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle, jotta he voisivat rakastua minuun. Ja se sattuu, sattuu niin pirusti, ettei kivulla ole rajaa. En halua näitä ymmärryksen hetkiä, ymmärrän miksi elämäni ei ole ruusuilla tanssimista ja loppujen lopuksi olen itse aiheuttanut tämän kaiken. Tai en tiedä onko se tämä "sairaus" tai "mielenvikaisuus". Olenko edes sairas? Entä jos uskottelen sitäkin itselleni. Haenko vain huomiota? En, inhoan sitä, haluaisin olla näkymätön ja samalla niin rakastettava. Olenko tosiaan vain laiska ja välinpitämätön ihminen?
Lupaan joka päivä sellaisia asioita, joista en onnistu pitämään kiinni ja syöksyn yhä syvemmälle pimeän maille. Yritän rimpuilla kaikilla voimilla, mutta se suurin halu, jonka avulla pääsisin kaikesta ei riitä. Elämänhalu. En tunne tarvetta tehdä mitään ihmeellistä ja käsittömätöntä oman elämäni vuoksi. Roikun muutamien ihmisen seurassa ymmärtääkseni olevani edes tunteva ja elävä olento. Heidän seurassaan viihdyn kyllä todella paljon, silloin pystyn yleensä unohtamaan kaiken, mutta ikuinen pelkoni apua-roikun-muiden-harteilla nostaa kulmiaan ja minun on paettava tilannetta, nollattava kaikki ja palata häntä koipien välissä anomaan hyväksyntää. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja saan sen joka kerta. Onko se oikeaa välittämistä? Voinko takertua heihin? Vai olenko vain taakka? TAAKKA, se saatanan suurin, helvetinmoisin kirosana minulle. Taidan pelätä vääriä asioita.
Pienet hetket ovat mukavia. Esimerkiksi kun näkee kaupassa jollakin lapsella hullunkurisen ilmeen tai pihalla aurinko ja pilvet ovat juuri oikeissa asioissa. Näistä hetkistä tulee nauttia, koska silloinkin pystyy irtautumaan kaikesta, edes vähäksi aikaa, ja nautti jopa oikeasti. Mutta toisaalta, pitää elämän olla koko ajan yhtä nauttimista ja onnellisuutta? Onko se vain jotain lapsellista unelmaa, jota yrittää saavuttaa? Aina hoetaan kuinka julmaa ja kylmää arki on, mutta onko se? Jos vain lopettaisi valittamisen, yrittäisi edes ajatella positiivisesti, siirtäisi pessimistisyyden taka-alalle ja... Silleen. Onhan se nyt helppo sanoa, ehkä olen vain vaikea ja monimutkainen otus, jonka ei kuulunut syntyä tähän elämään. Jos en osaa nauttia tästä, minkä takia sitä pitää sietää? Toisten takia?
Elämä on yhtä pyötemyrskyä, toisilla on ollut paremmat rakenteet kestämään sen iskut ja nousemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt yritän ryhdistyä, yritän tosissaan ja koko sydämmestäni, lopetan kaiken vastenmielisen värkkäämisen ja touhuamiseni. Mitä hittoa, olen puolen ajastani itkeny peilin edessä ja sanoissani kuinka läski olen. Mikä minua vaivaa? Haluaisin olla nuori ja elämänhaluinen, kuten muutkin tytöt. Haluan ajatella samoin ja tehdä samoin ja olla onnellinen. Aina ei voi saada mitä haluaa, eiks je?
Teen nyt lupauksia, joista aion pitää aikuisten oikeasti kiinni. Aion hakea apua. Ihka, oikeaa ja auttavaa apua, jotta pääsen takaisin elämääni, oikeille raiteille. En halua enää ahdistuksen täyteisiä viikonloppuja, viilettyle kehonosia tai likaisia panoja. Haluan riemukkaita lomia, silitettyjä päiväunia ja rakastelua. En saa tästä elämästä mitään tyydytystä, teen sairaita tekoja, joista en uskalla edes kertoa kenellekkään.
Toivottavasti nämä eivät ole vain sanoja, jotka lipuvat ohi lörpettelevän huulieni. Haluan tätä, ainakin jonkin verran, mutta sekin on jo hyvä. Ehkä olen itsekkin vielä hyvä. Niin hyvä, että joku jossakin oikeasti rakastuisi todelliseen minääni ja minä pystyisin rakastamaan häntä samalla, vilpittönällä tavalla. Ehkä rakkaus on sitten vastaus kaikkeen.
askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu
se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti