Rammstein - Wo Bist Du (fin)

Rakastan sinua
En rakasta sinua
En rakasta sinua enempää
En rakasta sinua enempää tai vähempää
kun sinä rakastit minua
kun sinä vielä rakastit minua

Kauniit tytöt eivät ole kauniita
Lämpimät kädet ovat niin kylmät
Kaikki kellot ovat pysähtyneet
Ei ole enää terveellistä nauraa, ja pian

Etsin sinua valon takaa
missä olet
En halua olla niin yksin
missä olet

Inhoan ja rakastan itseäni. Jakaudun kahteen persoonaan. Puhun aina me-muodossa. Paitsi kirjoittaessa, koska silloin jompikumpi minusta kirjoittaa. En tiedä miksi kutsua toista puolta, mutta toinen puoli on selvästi Essi, minä. Toinen puoli on vieras ja pelottava, joka tavoittelee kaikkea mahdotonta. Pelottavuuden ansiostaan se saa minut uudestaan ja uudestaan valtaansa ja kauhun kupliessa noudatan sen sadistisia neuvoja sekä elämänohjeita. Ne ovat sairaita. Sen koko mieli on sairas. Mieleni on sairas, vaikka olen terve. Itsediagnisointi on perseestä, ei minulla ole, eikä koskaan tule olemaan mitään hätää.

Uskon vahvasti, että kuolen keuhkosyöpään, auto-onnettomuuteen tai liian aikaiseen sydänkohtaukseen. Joka aamu istuessani ilman turvavyötä autossa toivon, että rekka rakennustyömaalta jyräisi ylitseni. Lasinsirpaleita, kiljuntaa, tunnottomuutta, kylmyyttä ja kuolema. En edes tiedä miksi toivon moista, koska minulla ei ole pakottavaa tarvetta tappaa itseäni. Tai joskus on. Joskus, kun seison yksin tupakilla pimeällä pihalla, saatan vahingossa ajatella "tapan itseni". Se hämmäntää paljon, kun en tiedä mistä tuollainen ajatus voi edes nousta ylös. Jos epäonnistun jossakin tehtävässä ensimmäisenä mieli ehdottaa ratkaisuksi "tapa itsesi". Tuntuu likaiselta kirjoittaa näitä sanoja ja lauseita, koska myönnän näitä ensimmäisen kerran muidenkin silmille. Mikä ajaa nuoren, elämääedessä olevan ihmisen ajattelemaan tälläisiä ajatuksia?

Ennen halveksin ihmisiä, joilla oli ongelmia syömisen, painon ja mielenterveytensä kanssa. Naureskelin, etten koskaan ikinä tulisi oksentamaan sormet kurkussa salaattia ravintolanvessassa. Petin itseni. Pudistelin päätä muiden mukana itsemurha ajatuksille, miten joku muka voisi olla kykenevä sellaiseen, miten muka joku voisi tuntea niin paljon pahaa itseään kohtaan?

Tuijotan tuntematonta ihmistä peilistä ja se ei vastaa lämpimällä tervehdyksellä sieltä. Se tuijottaa takaisin jäätävin, ylimielisin silmin ja on valmis tekemään kaikkensa ollakseen jotain niin kaunista ja laihaa. Mutta nyt olen valmis repimään sen pois rinnastani, valmis itkemään kaiken kauheuden aivoistani. Olen valmis, tiedän mitä tehdä.

Loppujen lopuksi istun silmät kiinni laiturilla, hytisen kylmästä ja pudotan tupakan likaiseen veteen. Kävelen väsyneenä kauppaan ja kerään ruokaa koriini. Maksan ostokset hymyilemättä, juoksen kotia lintsattujen tuntien puolesta, revin ruokienpaketit auki ja syön. Syön lisää, lisää ja lisää. En kerkeä maistaa mitään, en tunnista enää mitä nielen. Kävelen vessaanvarmoin askelin ja annan ylen. Uudelleen ja uudelleen, niin kauan, ettei jalkani kanna. Kurkku verillä ja naama turvoksissa ryömin sänkyni huomaan.

Olet epäonnistuja, tiedät sen itsekkin, olet vallassani, tulet olemaan kaunis, kunhan tottelet minua.

Sekavana ja tärisevänä nukahdan mustaan, rauhoittavaan maailmaan, josta herätessäni en muista enää mitään hyvää.

Help, I have done it again

Retkahdin.

Inhoan lomia, jotka pitää jakaa perheen kanssa. Se ruuan määrä, herran isä! Menetän aina syömättömyyskontrollin kun menemmä talomme ulkopuolelle vierailulle. Ruokaa tarjotaan joka tuutista, lomalla pitää aina olla ruokaa, ruokaa pitää pursuta kaikkialta ja sitä tulee syödä, koska on LOMA. Olen syönyt niin paljon, niin järkyttävän paljon, että tekisi mieli repiä ranteet auki ja itkeä epäonnistuneena. Tunteettomuus jyllää taas ahdistuksen kanssa, tuntuu niin pahalta, oksettaa, läskistää, tuntuu etten pysy kasassa. Lihoin kilon, neljän päivän aikana, se raastaa niin syvältä, en pysty ajattelemaan mitään muuta, en pysty kirjoittamaan mistään muusta, pää huutaa tätä kauhun kiloa uudelleen ja uudelleen, ajatukset ei pysy kasassa.

43,5.

En pysty käsittelemään tuota lukua, en saa rauhaa mieleltäni, ei, auttakaa. Olen ahminut, ahminut sitä saatanan leipää ja juustoa niin paljon, olen oksentanut, mutta ei, kilo! Koko pitkän piinaavaan neljän päivän ajan nousin sängystä, ahmin leipää, oksensin, kävimme kävelemässä, tulimme mökille, söin vittu sitä leipää ja muuta, mitä edessäni oli. Miten pystyin menettämään sen kontrollin, söin suklaata, keksejä, join mehua, kaikkea kielettyä. Täällä kotona, huoneessani, TURVASSA en ikimaailmassa saisi niitä alas. Tänään olen onnekseni vain juonut kahvia ja pepsimaxia ja jumpannut. Kävelin koulussa välitunnilla portaita edes takaisin, seisoin kun vain voin ja silti ahdistaa.

Ahdistaaaa, ahdistaaaa. Pää huutaa: "Olet läski, läski paska, epäonnistuja, luuseri, olet syönyt yli tuhat kaloria päivässä, olet läski, ruma, onneton, kukaan ei halua sinua, läski possu." Sekoan kohta tältä huudolta, en pysty kontrolloimaan päätäni, haluan vetää pään niin täyteen, että se hiljenee. Hiljenesi suosiolla, eikö se näe, olen saanut kontrollini, anna minun olla jo!

Huomenna vaa'an pitää näyttää 42 alkuista numeroa tai en kestä. En kestä nähdä ruokaa, kahvia ja tupakkaa. Ja pepsimaxia, ei muuta. Anteeksi tämä teksti, anteeksi, lopetan suosiolla, en pysty ajattelemaan muuta. Epäonnistunut paska.

Inhoan kiroilua.
Olen niin pahoillani, lupaan olla vahvempi, lupaan etten retkahda enää.
En koskaan.

Ps. haluaisin niin kertoa eräästä pojasta, joka sekoittaa pääni vaikka kerta kerran jälkeen annan pakit hänelle. Tänään hän oli niin surullinen, olisin halunnut halata, mutten pystyny. En pysty rakastamaan ennen kuin olen laiha ja kaunis, sain vihdoin kunnolisen syyn päämäärääni. Haluan olla laiha ja kaunis hänelle. Mutta nyt en halua ajatella häntä, en halua ajatella mitään, haluan vaipua niin rauhaiseen tajuttomuuteen, koomaan ja laihtua kauniiksi enkeliksi, laihaksi ja onnelliseksi.

Uutta kokeillen

I'm sitting here
I miss the power
I'd like to go out taking a shower
But there's a heavy cloud inside my head
I feel so tired
Put myself into bed
While nothing ever happens and I wonder

Päätin kokeilla kirjoittamista koko pitkillä lauseilla, pätkiminen toimi paremmin, kun en viitsinyt kirjoittaa lähes ollenkaan. Nyt kirjoitusinto alkaa palailla uudelleen, koska en jaksa viettää enää kovin paljon aikaani ihmisten ympärillä, lähes kaikissa kaveritapaamisissa ja illanistujaisissa on rasvaista, lihottavaa ruokaa ja juomaa. Ei jaksa enää selitellä omiaan mahakivuistaan ja ei-nälästään.

Mutta olen kyllä todella ylpeä itsestäni! Seurustellessani lihoin huimaan 48 kiloon, joka on minulle aivan liian iso luku. Ja tuo suhteenpäättyminen, hirveää edes myöntää, mutta halusin erota, jotta minun ei tarvitse sietää poikaystäväni sanoja kuinka sopiva jo olen. Lapsellista, tiedän, mutta olen liian heikko tapellakseni yksin syömisongelmia vastaan. Mutta kumminkin, en ole koskaan painanut yli viidenkymmenen (en pysty edes kirjoittamaan koko lukua, numerofobia) ja tuo 48 on kuin kirosana, lähin luku joka on edes hiponut viittäkymmentä. Nyt paino on parin kolmen kuukauden aikana pudonnut 43,5 kiloon, 4 ja puoli kiloa, jeij! Vahvoin mielin kohti 42, 40 ja 36. Tosin nuo menkat taas mietityttävät, viimeksi painoni pudotessa 40 vanhempani uhkailivat laitoksella (joka olisi todennäköisemmin ollut parempi vaihtoehto) ja saimme yhteisvoimin nostettua painoni 45 kiloon, jolloin menkkani palasivat. En haluaisi kyllä niitä takaisinkaan, sotkevaa ja aikaa vievää jne jne, näin on paljon parempi.

En kyllä käynyt ostamassa raskaustestiäkään. Ensinnäkin a) en ollut päissään kun harrastimme seksiä, joten ehkäisy oli hoidettu kyllä ja b) olisimme varmaan huomanneet jos kondomi olisi ollut rikki. Varmaan. Nyt taas olen muutamia iltoja yrittänyt viihtyä kyseisen pojan/miehen(?) kanssa. Hän on vihjailut pienesti seurustelukiinnostuksestaan, mutta tämä ah-niin-ihana-tunnevammaisuus iskee taas itselläni ja alan ottamaan etäisyyttä. Periaatteessa haluan olla yksin ja periaatteessa en. Yksin ei sentään tarvitse näytellä, joka tosin luonnistuu minulta pelottavan hyvin. Olen myös huomannut todella manipuloivia piirteitä itsessäni, olen saanut vanhempani melkein riitoihin roiskimilla bensaa todella pieniin liekkeihin vain muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla. Jos vanhemmilla on keskenään riittävästi ongelmia, heillä ei jää aikaa huomioida liikaa minua, joten minulla on rauhaa laihduttaa.

Seurassa taas tämä ylikäytetty, mutta parhaiten kuvaava naamio nousee kasvoilleni ja hymyilen muiden mukana laittilimu sinisien sormien suojissa. Ja laskeskelen milloin olen ollut riittävän kauan heidän seurassaan, milloin olisi kohteliasta poistua. Ja välillä meinaa itkettää, kun "haluan mennä" on vaihtunut "pitää mennä".

Voimattomuus ja päänsärky meinaa viedä hengen ennen aikoja. Ja kylmyys, herran jumala kun meinaa koulussakin paleltua hengiltä, vaikka olisi kuinka paljon vaatteita tärisen kuin viimeistä päivää. En jaksaisi nousta sängystä aamuisin, haluaisin jäädä vain makaamaan paikoilleen, tuijottaa kattoa ja katsoa elokuvia, jumpata hiukan ja syödä puoli desiä kaurapuuroa. Sitten hiukan jumpata, kuunnella musiikkia ja antaa pään huutaa tätä tyhjyyttä mikä siellä nytkin velloo. Ja jumpata vähän lisää. En jaksa ajatella kunnolla ja teen mieluusti asioita, jotka ovat tuttuja rutiineja, jokapäväisiä pakkotoistoja. Ei jaksaisi nousta ja mennä kouluun, mieluummin vaipuisin omaan yksinäisyyteeni ja tyhjyyteen.

Mutta nyt käpertymään vällyjen väliin lämpimään lukemaan Tähtisumua, kun on vihdoinkin omaakin rauhaa, kirjat ovat ihana pakoreitti elämästä. On niin ristiriitaista, niin hyvä vaikka niin paha. Tyhjyyttä. Huoh.

Pala jotain parempaa

Nyt on ollut
jotenkin hyvä olo
vaikka en ole tehnyt mitään
ihmeempiä






Ruoka ei maistu
ja kilot ei karise,
mutta menkat ovat yli viikon myöhässä
Mietin johtuuko se
neljän kilon laihtumisesta
tai yhdestä illasta pari viikkoa sitten
Jos ei viikkoon ala kuulua
hipsin apteekkiin

Tällä viikolla
vaihtui jakso
ja sain hipsiä ammattikouluun!
Suoritan kaksoistutkintoa
ja osa syy hyvään oloon
mahtaakin löytyä amiksen
nurkista
Siellä opiskelu on paljon
rentouttavampaa ja mukavaa
kuin lukiossa
Myös henkinen pahaolo
alkaa karista pois
Hymyilyttää aidosti

Olen huomannut yhden asian
Vanhemmat "tunnustelevat" minua
Pari vuotta sitten,
kun laihduin 40 kiloon
he tekivät samoin
Isä tulee yllättäen kutittamaan,
mutta erillä lailla kuin
viime kuussa
Ja poistuttuani kuiskii
äitini kanssa
Aamuisin äiti tulee silittämään
Kovakouraisemmin painaa
selkääni
Ja menee puhumaan hiljaa
isälleni

En malta odottaa,
että pääsen kotoa
Ei tarvitse miettiä
miten käyttäytyy
tai syö
kotona
Minulla on hyvät välit
kumpaakin,
mutta ainainen nalkuttaminen
kun en syö
raastaa hermoja

Mutta en halua ajatella heitä
ja heidän käyttäytymistään nyt

Nyt tuntuu hyvältä
ja haluan nauttia tästä tunteesta