I'm sitting here
I miss the power
I'd like to go out taking a shower
But there's a heavy cloud inside my head
I feel so tired
Put myself into bed
While nothing ever happens and I wonder
Päätin kokeilla kirjoittamista koko pitkillä lauseilla, pätkiminen toimi paremmin, kun en viitsinyt kirjoittaa lähes ollenkaan. Nyt kirjoitusinto alkaa palailla uudelleen, koska en jaksa viettää enää kovin paljon aikaani ihmisten ympärillä, lähes kaikissa kaveritapaamisissa ja illanistujaisissa on rasvaista, lihottavaa ruokaa ja juomaa. Ei jaksa enää selitellä omiaan mahakivuistaan ja ei-nälästään.
Mutta olen kyllä todella ylpeä itsestäni! Seurustellessani lihoin huimaan 48 kiloon, joka on minulle aivan liian iso luku. Ja tuo suhteenpäättyminen, hirveää edes myöntää, mutta halusin erota, jotta minun ei tarvitse sietää poikaystäväni sanoja kuinka sopiva jo olen. Lapsellista, tiedän, mutta olen liian heikko tapellakseni yksin syömisongelmia vastaan. Mutta kumminkin, en ole koskaan painanut yli viidenkymmenen (en pysty edes kirjoittamaan koko lukua, numerofobia) ja tuo 48 on kuin kirosana, lähin luku joka on edes hiponut viittäkymmentä. Nyt paino on parin kolmen kuukauden aikana pudonnut 43,5 kiloon, 4 ja puoli kiloa, jeij! Vahvoin mielin kohti 42, 40 ja 36. Tosin nuo menkat taas mietityttävät, viimeksi painoni pudotessa 40 vanhempani uhkailivat laitoksella (joka olisi todennäköisemmin ollut parempi vaihtoehto) ja saimme yhteisvoimin nostettua painoni 45 kiloon, jolloin menkkani palasivat. En haluaisi kyllä niitä takaisinkaan, sotkevaa ja aikaa vievää jne jne, näin on paljon parempi.
En kyllä käynyt ostamassa raskaustestiäkään. Ensinnäkin a) en ollut päissään kun harrastimme seksiä, joten ehkäisy oli hoidettu kyllä ja b) olisimme varmaan huomanneet jos kondomi olisi ollut rikki. Varmaan. Nyt taas olen muutamia iltoja yrittänyt viihtyä kyseisen pojan/miehen(?) kanssa. Hän on vihjailut pienesti seurustelukiinnostuksestaan, mutta tämä ah-niin-ihana-tunnevammaisuus iskee taas itselläni ja alan ottamaan etäisyyttä. Periaatteessa haluan olla yksin ja periaatteessa en. Yksin ei sentään tarvitse näytellä, joka tosin luonnistuu minulta pelottavan hyvin. Olen myös huomannut todella manipuloivia piirteitä itsessäni, olen saanut vanhempani melkein riitoihin roiskimilla bensaa todella pieniin liekkeihin vain muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla. Jos vanhemmilla on keskenään riittävästi ongelmia, heillä ei jää aikaa huomioida liikaa minua, joten minulla on rauhaa laihduttaa.
Seurassa taas tämä ylikäytetty, mutta parhaiten kuvaava naamio nousee kasvoilleni ja hymyilen muiden mukana laittilimu sinisien sormien suojissa. Ja laskeskelen milloin olen ollut riittävän kauan heidän seurassaan, milloin olisi kohteliasta poistua. Ja välillä meinaa itkettää, kun "haluan mennä" on vaihtunut "pitää mennä".
Voimattomuus ja päänsärky meinaa viedä hengen ennen aikoja. Ja kylmyys, herran jumala kun meinaa koulussakin paleltua hengiltä, vaikka olisi kuinka paljon vaatteita tärisen kuin viimeistä päivää. En jaksaisi nousta sängystä aamuisin, haluaisin jäädä vain makaamaan paikoilleen, tuijottaa kattoa ja katsoa elokuvia, jumpata hiukan ja syödä puoli desiä kaurapuuroa. Sitten hiukan jumpata, kuunnella musiikkia ja antaa pään huutaa tätä tyhjyyttä mikä siellä nytkin velloo. Ja jumpata vähän lisää. En jaksa ajatella kunnolla ja teen mieluusti asioita, jotka ovat tuttuja rutiineja, jokapäväisiä pakkotoistoja. Ei jaksaisi nousta ja mennä kouluun, mieluummin vaipuisin omaan yksinäisyyteeni ja tyhjyyteen.
Mutta nyt käpertymään vällyjen väliin lämpimään lukemaan Tähtisumua, kun on vihdoinkin omaakin rauhaa, kirjat ovat ihana pakoreitti elämästä. On niin ristiriitaista, niin hyvä vaikka niin paha. Tyhjyyttä. Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti