Rakastan sinua
En rakasta sinua
En rakasta sinua enempää
En rakasta sinua enempää tai vähempää
kun sinä rakastit minua
kun sinä vielä rakastit minua
Kauniit tytöt eivät ole kauniita
Lämpimät kädet ovat niin kylmät
Kaikki kellot ovat pysähtyneet
Ei ole enää terveellistä nauraa, ja pian
Etsin sinua valon takaa
missä olet
En halua olla niin yksin
missä olet
Inhoan ja rakastan itseäni. Jakaudun kahteen persoonaan. Puhun aina me-muodossa. Paitsi kirjoittaessa, koska silloin jompikumpi minusta kirjoittaa. En tiedä miksi kutsua toista puolta, mutta toinen puoli on selvästi Essi, minä. Toinen puoli on vieras ja pelottava, joka tavoittelee kaikkea mahdotonta. Pelottavuuden ansiostaan se saa minut uudestaan ja uudestaan valtaansa ja kauhun kupliessa noudatan sen sadistisia neuvoja sekä elämänohjeita. Ne ovat sairaita. Sen koko mieli on sairas. Mieleni on sairas, vaikka olen terve. Itsediagnisointi on perseestä, ei minulla ole, eikä koskaan tule olemaan mitään hätää.
Uskon vahvasti, että kuolen keuhkosyöpään, auto-onnettomuuteen tai liian aikaiseen sydänkohtaukseen. Joka aamu istuessani ilman turvavyötä autossa toivon, että rekka rakennustyömaalta jyräisi ylitseni. Lasinsirpaleita, kiljuntaa, tunnottomuutta, kylmyyttä ja kuolema. En edes tiedä miksi toivon moista, koska minulla ei ole pakottavaa tarvetta tappaa itseäni. Tai joskus on. Joskus, kun seison yksin tupakilla pimeällä pihalla, saatan vahingossa ajatella "tapan itseni". Se hämmäntää paljon, kun en tiedä mistä tuollainen ajatus voi edes nousta ylös. Jos epäonnistun jossakin tehtävässä ensimmäisenä mieli ehdottaa ratkaisuksi "tapa itsesi". Tuntuu likaiselta kirjoittaa näitä sanoja ja lauseita, koska myönnän näitä ensimmäisen kerran muidenkin silmille. Mikä ajaa nuoren, elämääedessä olevan ihmisen ajattelemaan tälläisiä ajatuksia?
Ennen halveksin ihmisiä, joilla oli ongelmia syömisen, painon ja mielenterveytensä kanssa. Naureskelin, etten koskaan ikinä tulisi oksentamaan sormet kurkussa salaattia ravintolanvessassa. Petin itseni. Pudistelin päätä muiden mukana itsemurha ajatuksille, miten joku muka voisi olla kykenevä sellaiseen, miten muka joku voisi tuntea niin paljon pahaa itseään kohtaan?
Tuijotan tuntematonta ihmistä peilistä ja se ei vastaa lämpimällä tervehdyksellä sieltä. Se tuijottaa takaisin jäätävin, ylimielisin silmin ja on valmis tekemään kaikkensa ollakseen jotain niin kaunista ja laihaa. Mutta nyt olen valmis repimään sen pois rinnastani, valmis itkemään kaiken kauheuden aivoistani. Olen valmis, tiedän mitä tehdä.
Loppujen lopuksi istun silmät kiinni laiturilla, hytisen kylmästä ja pudotan tupakan likaiseen veteen. Kävelen väsyneenä kauppaan ja kerään ruokaa koriini. Maksan ostokset hymyilemättä, juoksen kotia lintsattujen tuntien puolesta, revin ruokienpaketit auki ja syön. Syön lisää, lisää ja lisää. En kerkeä maistaa mitään, en tunnista enää mitä nielen. Kävelen vessaanvarmoin askelin ja annan ylen. Uudelleen ja uudelleen, niin kauan, ettei jalkani kanna. Kurkku verillä ja naama turvoksissa ryömin sänkyni huomaan.
Olet epäonnistuja, tiedät sen itsekkin, olet vallassani, tulet olemaan kaunis, kunhan tottelet minua.
Sekavana ja tärisevänä nukahdan mustaan, rauhoittavaan maailmaan, josta herätessäni en muista enää mitään hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti