Olen useasti miettinyt voiko ihminen olla oikeasti omasta tahdostaan yksin ja joukosta eristyvä. Ajattelin heidän vain sanovan niin, koska he eivät ole osanneet luoda sosiaalisiatilanteita ja ysävyyssuhteita muiden ihmisten kanssa . Pikku hiljaa alan kääntelemään lehtiä itsessäni ja teen kaiken sen, mitä ennen pidin kovin outona.
Miten joku muka jaksaa olla yksin kotona. Nyt saatan viettää viikonloppuja omissa oloissa omasta tahdostani (en halua mennä minnekkään, missä tiedän olevan tarjolla ruokaa) ja katsella elokuvia, lukea kirjoja ja sitä rataa. Ehkä käydä kahvilla tuttavan kanssa tai pikainen kävelykierros juoruten. Eikä se minua haittaa ollenkaan, päinvastoin. Koulussa joutuu olemaan koko ajan sosiaalinen ja moni luuleekin minua hyperaktiiviseksi joka paikanhöyläksi, vaikka oikeasti olen nukkumassa kotona tai kaverin luona pitämässä leffailtaa.
Toisinaan pelkään sitä, että ihmiset alkavat säälimään minua. Voi tyttörukkaa kun joutuu olemaan yksin. Sen takia saatan soittaa kavereille ja mennä heidän luokseen, jottei minua säälitä. Taas tätä toisten ihmisten mielyttämistä elämältäni, välillä hävettää katsoa peiliin kun olen myötäillyt ajatukseni toisen ihmisen ajatuksen mukaan. Kerään pisteitä aina kun on tilaisuus ja en edes tiedosta sitä. Saatan näytellä täysillä jossakin tilanteessa, joka ei todellakaan tarvitsisi sellaista. Osaan hymyillä oikeissa kohdissa, sanoa oikeat sanat ja naurahtaa muiden mukana. Mutta se on vain näytelmää. Mielyttämisen mestari, pah.
Vertaan itseäni koko ajan ennen ja nyt asteikoilla, vaikka eihän siinä ole järkeä. Mitä väliä, ei mitään väliä ja kaikella on väliä. Miksi en voi olla itseeni tyytyväinen sormia napsauttamalla? Aina pitää olla vertaamassa ja korjaamassa, viilaamassa ja höyläämässä jokaista eleä kohti sitä täydellistä, jota en varmasti erota, vaikka sen saavuttaisinkin. Jatkaisin liiallisuuksiin, niin kauan, että ihmiset nauravat yliampuville teoilleni. Mutta toisaalta... eihän se ole niiden ongelma. Tai ehkä minä olen heidän ongelma. Ääääh, välillä haluaisin lopettaa ajattelun tyystin ja elää vain virtojen mukana. En vain kykene siihen. Ristiriitaisesti mielytän ihmisiä vaikka sisäinen minä kiljuu etten saisi.
Oikeastaan... Mitä se kenellekkään kuuluu mistä tykkään, miksi tykkään ja miten tykkään. Olen tälläinen, yritän saada itseni tyytyväiseksi tekemisilläni, kulutan aikaani näin. Ehkä olen se yksinäinen susi, ehkä saan ne sympatiat itseeni, mutta silloin ainakin tiedän olevani omaitseni.
Ja sallin ne yksinäiset hetket, vaikka joku katsoisikin kuinka säälien.
(En jaksanut oikolukea, sori)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti