sameiksi silmät suru ikuiseksi

Kyltynyt kivusta
liian alas lähelle pohjaa
ei aurinko ei kuu
harmaa valo silmään
toivo on ontto kaluttu uni
viha kasvaa päälle
huumaava kahluu
tunnetta ei tavoita

Minulla on luonnoksissa kasoittain aloitettuja tekstejä, joita en ole pystynyt kirjoittamaan loppuun. Välillä teksteistäni (tai noh, aina) puuttuu pointti, alku sekä häntä. Niillä ei ole merkitystä. Kirjoittelen vain haikuisia sanoja jostakin paremmasta, mitä tuskin voin saavuttaa. Mutta kai se on parempi edes haikailla ja toivoa, se pitää vielä hengissä, usko ainaiseen parempaan. Harmittaa katsella koulussa kuinka se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

En osaa enää määritellä milloin olen onnellinen. Ennen olin onnellinen kun en syönyt päiviin mitään, olin onnellinen kun en koskenut herkkuihin. Olin onnellinen kun sain juosta jalat rakoilla musiikin hakatessa roikkuvista hiuksista. Olin onnellinen monesta asiasta, jos ne nyt voi laskea onnellisuudeksi. Olin ainakin ylpeä, hymyilin ja nojasin seinään tuijottaen peiliä. Nykyisin vihaan peiliä ja vaakaa, karttelen niitä kuin ruttoa.

Kävin joskus joulun jälkeen viimeksi vaa'alla, en uskalla mennä sen luo enää, en halua nähdä tuomiota tulevasta päivästäni. Pukeudun isoihin, peittäviin vaatteisiin, en halua muiden näkevän minua, vartaloani, läskiä. En osaa enää olla syömättäkään. Olen syönyt nyt kahden päivän aikana valehtelematta 5000 kaloria, juossut vessassa oksentamassa, tunkenut sormia kurkkuun huoneessani. Jättänyt oksentamatta. Ruuan sulatus on niin sekaisin, etten pysty tekemään mitään, mahaa kivistää ja se kramppailee. Makaan öitä sängyssä jalat koukussa ja myötäilen kipuaaltoja. En jaksa tätä enää.

Nykyään en tee muuta kuin menen kouluun ja tulen kotia. Perun kaikki sovitut tapaamiset, en pysty olemaan muiden seurassa. Olen niin vainoharhainen, katkera, kateellinen, väsynyt ja surullinen. Ei sitä muuten voi edes kuvailla. Huudan vain äidille turhautumistani, makaan sängyssä, välillä otan kannettavan syliini. Koulu menee perseelle, en kestä tätä elämää, haluan vain pois nyt HETI.

Turhauttaa turhauttaa TURHAUTTAA. Valittava kakara, joka sekoaa aivan kohta. Enkö saisi lopettaa koulut, muuttaa Lappiin jonnekin tunturiin työskentelemään tai mennä Intiaan ryyppäämään itseni hengiltä. Minä olen sellainen ihminen, joka tarvitsee jonkin syyn pysyäkseen tilanteessa. En pysty syyttä tekemään melkein mitään, kaikella täytyy olla syy. Lapsellista. En näe tulevaisuuttani, nykyhetkeäni, itseäni. Olen niin hukassa. En tunne enää mitään.

Pahoittelen tasotonta vuodatustani. Vihastuttaa. Haluaisin vain nukkua. Mutta jos selviän tästä kaikesta, kasvan kallioksi tuleville myrskyille. Katso, ensin pitää vain kasvaa tämän yli. Jos nyt onnistun, tulenko olemaan ikuisesti kyyninen, pessimistinen ja epäonnellinen? Haluanko jäädä katsomaan, mitä aika minusta tekee? Kestänkö sen?

Kestänkö?