One for you

Rumours telling me you are mourning
And you haven't slept for several days
You've been turning inside out looking for reason
And your black sorry eyesmade you pale

And you couldn't catch them
You couldn't be there
You couldn't help them at all
And it was cold

Anteeksi. En ole jaksanut kirjoittaa aikoihin. On tapahtunut niin paljon, etten tiedä enää mitä ajatella. Tai miten päin olla. Kun jakso vaihtoi, palasin taas lukioon ja kaikki energiani valahtivat pois minusta, viimeisetkin rippeet, jotka olivat pitäneet minut koossa.

Paino on junnannut 41-43 välissä, olen ahminut ja oksentanut taas. Olen niin kappaleina, tuntuu etten kykene mihinkään. En ole uskaltanut viiltää enää. Pelkään sen uppoavan liian syvälle tällä kertaa. En tiedä milloin olen nukkunut kunnolla, yöt kuluvat rannetta tuijottaessa, musiikkia kuunnellessa sekä jumpatessa. Ja ajatellessa, pelätessä. Nyt onneksi alkoi loma. Voisin kirjoitella mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden aikana, sinne mahtuu nimittäin paljon iloakin.

Kuukausi sitten lähdin erään pojan kanssa ulos. Se oli ehkä virhe. Ehkä. En tiedä. En osaa rakastaa niin kuin ennen. Pojalla oli takana rankka ero, hänen eksänsä soittelee ja tekstaa vieläkin hänelle. Olen kuunnellut vuodatuksia rankoista kuukausista, olen hoivannut häntä, tuudittanut kännisen pään uneen öisin. Olen juonut kestääkseni lisää vuodatusta, suudellut pala palalta ehjäksi, rakastellut hänen itsetuntoa kokoon. Kaikin puolin se on ollut mukavaa, olen saannut oman sekaisen pääni rinnalle niin paljon muuta ajateltavaa. Mutta taidan olla tässä suhteessa vääristä syistä. En tiedä. Olen yhtä isoa kysymysmerkkiä. Pakoilen omaa maailmaani, en haluaisin upota enää sinne synkkyyteen, joka tappaa päivisin niin paljon. Tappaa elämisen ilon.

Ja pidän poikaa lähelle omaksi turvakseni. Syötän uudelleen ja uudelleen ajatusta, että minun täytyy elää hänelle, hän ei ansaitse enempää paskaa niskaan. Säälittävää, valehtelen ja petän omalla tavalla häntä, mutta tarvitsen tätä nyt. En uskalla kuolla, vaikka joka yö mietinkin tapaa, mietin terää, mietin lääkkeitä, mietin kolaria... Miksi minun täytyy olla näin pelkuri, epäonnistuja...

Nyt tulossa joulu, en saa ajatusta päähän. Osaanko edes ajatella enää, kaikki toimii niin samankaavan mukaan. Haluaisin niin kovasti pois täältä, pois kodista ja paikkakunnalta, pois ihmisten suojaavien käsien alta. Menee niin itsesääliin rypemiseen, hävettävää. Leivoin tänään kavereiden kanssa piparkakkutaloja. Söin taikinaa ja koristeluun tarkoitettuja karkkeja. Tunnen kuinka kaikki pakkautuu lanteille, reisiin ja poskiin. Ruma, läski, säälittävä, laiska paska minä.

En millään pysty pysymään yhdessä aiheessa loppuun asti, kerrankin kun jaksan kirjoittaa. Olen kyllä muutaman runon rustannut, julkaissu ne rakkausrunoissa ja unohtanut samantien miten muodostaa lauseita.

Pitäisi saada pää sekaisin, oikein kunnolla. Olla niin sekaisin, niin leijuva ja hullu, saada se rohkeus hypätä parvekkeelta tupakan tumpin perään.

Ehkä sitten huomenna.
Tai ylihuomenna.
Tai joulun jälkeen.

Ehkäpä..