Olin eilen pojan kanssa juomassa hänen ystäviensä luona. Join niin paljon, tyhjään mahaan, sain vihdoin viinaa, sekoittaa hiukan päätä. Nauroin oikeasti iloisesti, leijuin kaiken yläpuolella, unohdin kaiken mikä painaa mieltäni. Olin ainoa tyttö ja se kaikki huomio, mistä normaalisti olisin ahdistunut, sai minut kehräämään monenlaisia asioita. Koko illan poika piti minusta kiinni, osoitti selvästi muille, kuinka kuullun hänelle. Se ota lantiossa sai minut entistä sekaisemmaksi, janosin draamaa ja mustasukkaisuutta, mutta epätoivoiset pyristelyni eivät hätkäyttäneet poikaa. Hän on bodari, painaa ainakin kaksi kertaa enemmän kuin minä. Keiju ja jätti, niin he muut meitä kutsuivat.
Ilta sujui hyvin siihen asti, kunnes eräs keksi alkaa puhumaan koostani. Hän mainitsi useasti kuinka laiha ja hento olen, syönkö tarpeeksi ja siitähän lähti ruuantarjoamiskilpailu heidän kesken. Ahdistuin niin pahasti, huusin heitä lopettamaan, mutta he eivät lopettaneet. Poika ei reagoinut tilanteeseen mitenkään, katsoi vain minua silmiin. Anovasti yritin sanoa hänelle, pyysin käskyä lopettamiseen, mutta hän ei sanonut sitä. Hän vain katsoi, ei sanonut sanaakaan. Itkuisena pääsin vapautumaan tilanteesta, karkasin vessaan ja lukitsin oven tiukkaan.
Tuijotin itseäni peilistä, tummia silmiäni, tummempia silmäpusseja, luisia olkapäitä ja arpia. Silmäni kiilsivät, näytin niin hullulta. Seisoin pöntön päällä peilatakseni mahaa. Mitä hittoa, miksi ihmeessä edes tein niin? Tiedän, etten ole aivan terve, mutta olenko oikeasti niin sairas, että ruuasta puhuminenkin saa minut hysteeriseksi? Tiedän sisäisesti tarvitsevani apua, mutta en ole tarpeeksi laiha, joten olen terve, joten kaikki on hyvin ja plaa plaa silleen. Ihanaa tämä itsensä tutkiminen jälkikäteen, mutta seisoessani vessassa poika tuli koputtelemaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Tietenkin rakas, kuittaan sarkastisen kuuloisesti, joka saa pojan takomaan ovea ja vaatimaan sisäänpääsyä. En ole valmis kertomaan hänelle mitään. Peitän mahan topin alle, tasoitan hiuksia ja aukaisen oven hänelle. Nyt toivon, etten olisi aukaissut sitä.
Poika tuli vihaisena ja kännisenä sisään ja lukitsi oven. Hän huusi minulle, en muista mistä, en saanut kaikesta selvää. Muistan kuinka peloissani olin, kuinka hänen kätensä huitoivat agressiivisesti ympärilläni. Pyytelin anteeksi jatkuvasti, kuin rikkinäinen cd, anteeksi anteeksi anteeksi, rakas, anteeksi. En kyllä käsitä, mitä ja miksi pyytelin anteeksi, enhän minä ollut tehnyt mitään. Pelkäsin niin paljon, etten keksinyt mitään muutakaan. Sitten pojan suusta pongahti lause, joka ei ollut enää huutoa. "Onko siulla syömishäiriö?"
Käänsin katseeni, pääni ja mutisin omia, kiersin käteni ympärilleni suojaavasti ja tiesin pojan menneen liian pitkälle. En ole valmis vielä tähän, emme ole tunteneet tarpeeksi ja en tunne tarvetta kertoa hänelle mistään mitään ja minähän en ole sairas. Olen terve, nuori, joka haluaa vain olla kuin kaikki muutkin tytöt. Eleeni sai pojan taas vihastumaan, kuinka nopeasti hän tarrasi käsistäni ja painoi minut seinää vasten. Hän huusi, kuinka itsekeskeinen ja kylmä ämmä olen, kuinka en päästä ketään lähelle, kuinka en kerro itsestäni mitään. Kuinka kaunis olen, kuinka nukkemainen, kuinka pelottava, kuinka lutka, kuinka hullu, kuinka rakastettava...
"Hitto, miehän oon rakastumassa suhun..."
Hiljaisuudesta tuli painostava ja humala hakkasi päätäni.
Otteet käsistäni löystyivät ja sain revittyä itseni irti, pääni huusi tyhjää, ulospääsyä, ahdistusta ja tupakkaa. Yritin aukaista ovea, muistan kuinka tuijotin kahvaa ja lukkoa, mutten saanut niitä auki. Poika kietoi kätensä ympärilleni ja pyysi anteeksi. Pahaolo kupli monella tavalla mahassani, tärisin edelleen kauhusta. Pyysin poikaa aukaisemaan oven ja vastaansanomatta hän tekiki sen. Riistäydyin lämpimästä sylistä, keräsin tavarani ja häivyin. Pilasin kaikkien illan ja pihalle päästyä nauroin. En tiedä miksi, mutta räkätin monta kadunvartta. Soitin veljeni hakemaan, sammutin puhelimen, poltin tupakan ja nauroin. Oksensin puskaan, veli auttoi minut autoon, tärisin huorahame päällä.
Kotona veli kantoi minut sisälle, peitteli sänkyyni, en pystynyt liikkumaan enkä nukkumaan. Makasin pyörivässä huoneessa. Jossakin vaiheessa kävin pesemässä kasvoni ja riisuin vaatteeni. Vessan kalpeassa valossa tutkin mustelmia käsivarsilla. Oksensin. Palasin takaisin sänkyyn, makasin koomaisena koko päivän luolamaisessa huoneessani, en jaksanut liikkua tai ajatella mitään.
Oli pakko nousta kirjoittamaan ylös illan tapahtumat, vielä kun muistaa jotakin.
En uskalla aukaista puhelinta, en tiedä onko siellä mitään.
Taidan mennä takaisin nukkumaan.
Öitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti